No niin...

Nyt on sitten aikaa kirjoittaa.

Mistäs sitä aloittaisi. Vaikka käänteisen kronologisesti siitä, että istuskelen nyt peräkammarinpoikana vanhempieni rivitalonpäädyssä lapsuuteni kotikaupungissa. Kotikotona. Kotikaupunki on merellinen rannikkokaupunki, jossa vielä nuoruudessani kahvilat sulkeutuivat viiden-kuuden aikaan iltapäivästä ja jossa ei nuorehkoille ihmisille ollut juuri mitään tekemistä. Nyt kahvilat ovat auki jo iltakahdeksaan ja täysi-ikäisten ikävystymistä sumentamaan on rakennettu varsin monta (kahden käsin sormin laskettava määrä) juottolaa. Kaikki fiksut lapsuudenkaverini ovat tosiaan muuttaneet toisaalle, usein niin vahvojen antipatioiden kera, etteivät täällä käy kun korkeintaan joulun alla tervehtimässä ja hakemassa pari kipollista äidin tekemää lanttulaatikkoa. Saa nähdä, josko yllättäen löydänkin uuden ihastuksen tätä kylää kohtaan ja oppisin pitämään Suomesta ja suomalaisista. Hyvä puoli missä tahansa suomalaisessa pikkukaupungissa tosin on se, että sanapari "mainio kesäkaupunki" pätee useimmiten. Niin täälläkin. Ja voisihan sitä ottaa vanhempien veneen alle ja erakoitua saareen. Ei laisinkaan huono vaihtoehto...
Olen täällä ollessani myös jatkanut sähköposteilua yhden työpaikkamme 21-vuotiaan assarin kanssa. Venäläistä alkuperää hänkin ja huomattavasti lähempänä sitä omaa naistyyppiäni, jonka viereltä herääminen olisi vähintään yhtä mukavaa kuin mikään, mitä voisi ennen nukkumaanmenoa suorittaa. (Kyllä, hänkin seurustelee yllättäen). Ystävystyimme kuitenkin ja olemme tosiaan viestitelleet sittemminkin. Hän on erittäin fiksu ja hyvännäköinen, mutta välillä hellyyttävän oloisesti pihalla kaikesta. Sellainen, jonka tahtoisi ottaa syleilyynsä ja kuiskata, että "ei mitään hätää, pidän sinusta huolta".

Ja kuinka ollakaan, Bredasta löytyi viehätysvoimaltaan liki yhdenveroinen Nathalie (joka nimeltään erosi huomattavasti edellä kuvaillusta Nataljasta - kaipa tästäkin vielä jokin kaava naisista, joita en saa, muodostuu). Kaverin kaveri, joka lämpesi välittömästi huomautettuani tilanteen hämmentävästä yhdenmukaisuudesta Death Proofin baarikohtaukseen sen jälkeen kun meille molemmille kannettiin eteen bisse ja kaksi shottia. Jaoimme vilpittömän Tarantino-fanituksen lisäksi monia muitakin asioita ja vietimme pari iltaa hyvin pitkälti keskenämme jutellen kun muut bilettivät ympärillä. Tietysti menin aivan hämilleni kun kaverilta ensimmäisen illan keskustelujen jälkeen kysyin että seurusteleekohan hän ja vastaus oli kielteinen! Siis mitä hittoa!? Fiksu, hyvännäköinen ja mielenkiintoinen tyyppi, joka olisi vielä kaiken kukkuraksi vapaa! Tietysti se tosiseikka, että tämä ranskalaispirulainen asuu Hollannissa ja muuttaa piakkoin takaisin kotikonnuilleen ei ole millään tasolla yhteensopiva muiden aikeitteni kanssa. Mutta olisipahan ollut mielenkiintoista asua samalla paikkakunnalla vaikka sen puoli vuotta ja katsoa, mitä tapahtuu. Nyt päädyimme vain jakamaan pari keskusteluntäyteistä iltaa ilman mitään sen kummallisempaa.

Muutenkin tuo opiskelijaelämä Bredassa vaikutti omalla tavallaan mukavalta, mutta jotenkin niin kaukaiselta omista ympyröistäni etten tiedä kuinka kauaa olisin jaksanut takapihalle pöllittyjä tyhjillä viinapulloilla täytettyjä ostoskärryjä, melonista koverrettuja bongeja, bilekommuunielämää ja muutenkin varsin meneväistä yhteisöä. Siis meneväistä siinä merkityksessä, että jouduimme esimerkiksi potkimaan erään brassin oven sisään sunnuntaiaamuna kun hän oli poliisin huostassa Haagissa ilman passia tahi oleskelulupaa. Ihan hauska päätös viikon mittaiselle rauhalliselle oleilulle Amsterdamissa.

Mutta taidanpa mennä tästä laittamaan ruokaa. Pitäisi varmaankin kehitellä jotain tekemistä ruuanlaiton, kitaransoiton ja lukemisen ohelle kun seuraava asia kalenterissani on vasta lokakuun lopulla. Joskin toisessa maanosassa.