Aamulla oli kiva olo, nyt vituttaa.

Minulla on pari kaveria, joiden kanssa tulee tahtomattaankin tehtyä typeriä asioita, joita on mukava muistella sitten jälkikäteen. Usein niihin kipeisiin muistoihin liittyy rahanmenoa, alkoholia ja ideoita, jotka keksimishetkellä tuntuvat ihan tolkuttoman hyviltä ajatuksilta. Kuten esimerkiksi tänään.

Alkoi nimittäin sillä tavalla, että kämpillä muutaman Changin korkattuamme päätimme lähteä tarkastamaan paikallista heavypainotteista ravitsemusliikettä, mutta jo alueen eteen saapuessamme totesimme, että tämä on aika kaukana siitä, mitä suomalainen mies kutsuisi hevibaariksi. Plussana tosin mainittakoon, että pyynnöstä pehmeä jazz-vivahteinen musiikki vaihtui "Immortal Bar" -nimiselle liikeyritykselle sopivammaksi. Kun ei siellä kuitenkaan hirveästi asiakkaitakaan ollut.

No, ajattelimme jatkaa matkaa Khao San Roadille, joka sattui olemaan sellaisen sopivan tuktukmatkan päässä. Ja jossain vaiheessa sitten päätimme ottaa molemmille oman Tuk-Tukin ja kilpailuttaa kuskeja. Ja täytyy sanoa, että siinä vaiheessa kun kuskin käteen löi sata bahtia ylimääräistä (verrattuna matkan normaalihintaan, joka on siinä kahdenkymmenen bahtin eli 40 sentin kieppeillä), alkoi myös vauhtia tulla huomattavasti lisää. Ja siinä kyydissä oli vallattoman rattoisaa, muutamissa liikennevaloissa tuli sopivasti kiilattua kaveria ja lopuksi pääsimme ehjin nahoin perille. Tosin jälkikäteen huomasin, että hyvin palvellut puhelimeni (aiPhoun!) oli päättänyt jättäytyä kyydistä tiukimman kisailun tiimellyksessä. Puhelin soi, mutta vastausta ei kuulu. Ja vaikka kaverin puhelimesta laitoinkin vielä tekstiviestin löytöpalkkiota lupaillen, alkaa toivoni puhelimen löytymisen suhteen olla jokseenkin menetetty.

Mutta länsimaalaiselle kermaperseellehän tämä tarkoittaa vain sitä, että vastaanotan puheluja hetken aikaa vain kotimaisessa numerossani. Kun tuo kakkoskännykkä on kuitenkin vielä ihan toimiva. Ja tätä taustaa vasten ei oikein tuntuisi hyvältä murehtia asiasta, josta suuri osa maailman ihmisiä vain voisi uneksia.

Mutta kyllä se silti hieman pistää kismittämään, vaikka oikeasti en juuri mitään menettänytkään. Ja vaikka menetin, niin omaa tyhmyyttäni. Mutta saipahan puhelin tarinalleen arvoisensa lopun. Kun se ensimmäinen yritys tuon puhelimen hankkimiseen kaatui siihen, että kaveri oli jo yhden jenkeistä minulle ostanut, mutta se hänen matkalaukustaan varastettiin lentokuljetuksen aikana. Ja vasta toisen kaverin USA-matkan myötä sain itselleni toimitettuna kyseisen puhelimen (niin, silloin vuonna 2007 iPhonea ei vielä Suomessa myyty ja Twitterkin oli vasta ihan uusinta uutta).

Mutta ihan oikeasti suuren maailman mittakaavassa tällaisesta asiasta murehtiminen on vähintäänkin tekopyhää.