500 days of Puolalainen

Tavallaan minua harmittaa, että tulin luvanneeksi Puolalaiselle, etten häneen liittyvistä asioista enää kirjoita, mutta koska viimeisestä tapaamisestamme on nyt kulunut yli vuosi, voinen ehkä hieman raottaa ovea kun pöly on jo laskeutunut.

Hyvästelimme toisemme Taiwanissa. Olin lentänyt sinne viime vuonna tammi-helmikuun vaihteessa puoleksitoista viikoksi. Ne kymmenen päivää ehkä laittoivat viimeisen niitin yhteiselle taipaleellemme ainakin pariskuntana. Blogissa en asiaa puinut muuten kuin yhdellä postauksella, jossa siinäkin asia oli vahvasti rivien välissä.

Mutta haluaisin jakaa kaikkien teidän kanssa yhden hetken tuolta matkalta. Se oli nimittäin hieman sateinen ilta Taichungin kaupungissa, jossa Puolalainen oli opiskelemassa. Kaupungin turisti-infossa oli töissä yksi ainoa henkilö, joka osasi englantia ja hänenkään kielitaidossa ei juuri kehumista ollut. Kadut olivat täynnä länsimaalaisittain koskematonta katukulttuuria, kiinalaisia ruokakojuja ja valkoihoisia kummallisuuksia tuijottavia ihmisiä. Varsin erilaista ja omalla tavallaan viehättävää aluetta, siis.

Pakenimme kuitenkin syksyistä sadekeliä (15° ja tihkua) hänen asunnolleen ja päätimme katsoa jonkin elokuvan aikamme kuluksi. Tietokoneen ruudulle pyörähtikin 500 days of Summer, joka kaikille ko. elokuvan nähneille ja tätä blogia seuranneelle kertonee kaiken oleellisen. Ehkäpä parhaiten mieleen kuitenkin jäi elokuvan viiltävän osuvan juonen lisäksi Puolalaisen kommentti elokuvan jälkeen. "I'm sorry. I had no idea".

Tapaus Puolalainen on nyt kuitenkin aika pitkälti kuollut ja kuopattu (osa ajatusmaailmallisista eroistamme on muuten yllättävän hyvin kuvattu näissä kahdessa TED talkissa: Brene Brown on vulnerability ja Tony Porter: a call to men).

Oikeasti olen onnellinen ja tyytyväinen kaikkeen mitä on tapahtunut. En varmastikaan olisi juuri nyt juuri tässä ellei kaikkea välillämme olisi tapahtunut. Asioita voi kuitenkin elämässä johtaa taaksepäin niinkin pitkälle, että jos en olisi aikanaan hankkiutunut ESN-ympyröihin en todennäköisesti koskaan olisi tavannut Puolalaista ja jos sitä ei taasen olisi tapahtunut, eivät viimeiset kolme vuotta elämästäni olisi varmasti ollut läheskään samanlaisia. Suuri klisee, mutta olen todella tyytyväinen siihen, että olen elämässäni antautunut tunteen vietäväksi ja että se on loppujen lopuksi muokannut elämääni suuntaan, jota en olisi millään osannut suunnitella tai toivoa. Mutta katsellessani itseäni nyt en osaisi kuvitellakaan sitä versiota itsestäni, joka ei olisi vittuuntuneena itseensä lähtenyt intiaan pariksi kuukaudeksi vuoden 2008 lopulla. Tai hankkiutunut töihin Latviaan siksi, että voisi olla bussimatkan päässä Varsovasta (joskin siinä vaiheessa tuo oli jo turhaa). Mutta elämä on kuitenkin heitellyt minua maasta ja paikasta toiseen ja ilman vahvaa tunnesidettä hänenlaiseensa ihmiseen en ehkä koskaan olisi lähtenyt mihinkään. En tiedä mitä elämäni olisi siinä tapauksessa, mutta veikkaan ettei ainakaan ammatillisesti tilanteeni olisi läheskään yhtä hyvä.

Kaiken kaikkiaan olen todella onnellinen tällä hetkellä, vaikka hyvinvointikermaperseosio minussa yrittääkin väittää, että minun pitäisi olla tyytymätön tähän kaikkeen, sillä minulla voisi olla kaikkea enemmän. Mutta onneksi olen elämässä jo oppinut sen, että ihmiset ovat onnellisempia silloin kun ollaan rehellisesti tyytyväisiä siihen, mitä on. Ei tyytymätön siihen, mitä ei ole.

Koko päivän minulla on ollut todella ahdistunut ja huono olo, mutta oikeasti olen onnellinen. Se vaan tahtoo toisinaan unohtua kuinka hyvin omat asiat oikeasti ovatkaan suuressa mittakaavassa.

Ja olenpahan ehtinyt ihastua erääseen työtoveriini tässä kuukauden blogihiljaisuuden jälkeen. Olisi upeaa pystyä kirjoittamaan hänestä lisää vielä jatkossakin. Kuormasta voi syödä vain kerran, mutta uskoisin tämän kyseisen yksilön olevan sen arvoinen. Onneksi meillä on pari yhteistä projektia, joiden tiimoilta olemme yhteydessä ja näemme kohtalaisen säännöllisesti...