Kuun vaihde lähestyy ja kohta pääsen muuttamaan "omaan kotiin". Ero on sujunut varsin hyvin ilman sen kummempia riitoja tai ongelmia omaisuudenjaossa, mutta on kieltämättä hieman outoa asua saman katon alla exänsä kanssa. Ongelma on tosin melko pieni, sillä hän viettää yönsä joko vanhempiensa tai uuden poikaystävänsä luona. Silti tässä nykyisessä asunnossa on melko ahdistava tunnelma. Puolessa vuodessa kuitenkin on ehinyt jo kotiutua ja tottua täällä olemiseen, mutta nyt tuntuu kuin olisin vieras omassa kodissani. Pakkailemassa muuttolaatikoita ja katselemassa tyhjentyviä huoneita. Normaalisti täällä olisi koira tökkimässä kuonollaan kyynerpäitä kun kirjoittelee jotain koneella ja toinen henkilö kiroamassa oman kannettavansa toimimattomuutta. Hiljaisuus ahdistaa.
Vaikka olen mielestäni ihan sinut koko eron kanssa, pelkään silti sitä fiilistä, mikä tulee kun vihdoin olen saanut kamat uuteen kämppään, paikat putsattua ja muutossa avustaneet kaverit ovat lähteneet kotiinsa ja ovi sulkeutuu kajahtaen porraskäytävässä. Pelkään, että vasta sitten oikeasti tajuan, että olen yksin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Puolitoista vuotta sitten kelailin samaa kerää auki ja kiinni.
Hanki tekemistä niin yksinäisyys ei vaivaa. Töitä, opiskeluja ja kavereita.
Mieti mitä kompromisseja suhteessa teit eli mistä haaveista luovuit. Suunnittele elämäsi uudestaan.
Onnea matkaan. Pian helpottaa.
Päälimmäiset haaveet olivat jo lastenhankinnassa ja sen sellaisessa. :)
Nyt tosiaan voin lähteä vaikka vuodeksi vaihtoon Australiaan tai muutenkin tehdä sitä mitä mieleen juolahtaa. Ei seurustelu koskaan tullut muun sosiaalisen elämän tielle ja molemmat saivat mennä ihan vapaasti, luottamus oli ja on edelleen. Tuollaiset suuremmat jutut vain priorisoi sinne taka-alalle kun seurustelu tuntui tärkeämmältä. Mutta kyllä niitä varasuunnitelmia on aina ollut ja nyt pääsee sitten testaamaan itseään, että pystyykö ne oikeasti toteuttamaan. :)
Mutta kiitos osanotosta.
Lähetä kommentti