Katsotaanpas. Perjantaina saapui äiti parin sadan kilometrin päästä yökyläilemään ja kuten kommenttilaatikoissani uiskentelevat lukijat tietävätkin, olimme katsomassa Jean S:ää Virgin Oilissa ja keikka oli todella mahtava. Eräs mukava nuori neito tosin vei voiton, sillä hän oli ulkoiluttamassa isoäitiään samalla keikalla. Mutta koska minulla tosiaan oli jo naisseuraa niin en sen enempää huudellut vieraisiin pöytiin. Kuuntelimme keikan loppuun ja onnistuimme vielä nappaamaan viimeisen kolmosratikan lähelle kotiovea. Kahden aikaan kotona, poikkeuksellista meille molemmille, mutta eri syistä. Seuraavana aamuna sitten hieman ennen puolta päivää auto alle ja suunta kohti Virolahtea. Hautajaiset nyt menivät niin kuin hautajaiset menevät. Oli mielenkiintoista käydä taas pitkästä aikaa kirkossa ja huomata kuinka etääntynyt kristinuskosta sitä loppujen lopuksi onkaan. Tietää miten rutiinit menevät, mutta rukoukset ja herran siunaukset eivät vain ole mitään muuta kuin sanoja. Ja lieneekö iänkaikkisuus kristillisten ideaalien maailmassa kuitenkaan se kaikkein paras mahdollisuus kuolemanjälkeiselle elämälle? Eiköhän taivaassa kuitenkin vähän sama suhtautuminen ole seksiin, alkoholiin ja muihinkin nautintoihin. Eihän siinä olisi mitään järkeä, että kuoleman jälkeen saisi tehdä noita syntisiä asioita...
Hautajaiset sinällään ovat kyllä tärkeä rituaali, mutta Herran paimentamisen sijaan enemmän arvoa menee omaisten muistopuheille ja ruumiin laskemiselle hautaan. Siinä vaiheessa henkilön pois meneminen konkretisoituu kauniisti ja asia on tietyllä tapaa käsitelty. Piste surutyölle.
Illaksi takaisin Helsinkiin ja kun kaupungilla tapahtuu ja fiilis oli mitä mukavin illallakin niin kävimme sitten vielä katsomassa senaatintorilla euroviisumenoa ja yhden maissa sitten kävelimme takaisin kämpille. Varsin sekavia tunteita, iloa ja surua on mahtunut tähän viikonloppuun. Vielä kun isän sairaalaan vienyt asia selventyisi sen verran, että tietäisi onko kyseessä tulehdus, kasvain vai mikä niin kaikki olisi hyvin. Epätietoisuus on kuitenkin pahinta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Tulin kurkkimaan, hope you don´t mind :)
Sanoisin, että hautajaisista se surutyö alkaa, jos vielä silloinkaan. Ellei vainaja ollut läheinen, ei surutyötä välttämättä ole lainkaan. Jos taas oli läheinen, saattaa olla ettei siitä kuoleman jälkeisestä ajasta, hautajaisista yms. muista juuri mitään...kaikki selkiytyy vasta hyvin paljon myöhemmin kun (ehkä) ymmärtää tapahtuneen.
Juu, en osaa tosiaan sanoa mitenkään kattavasti aiheesta kun onnekseni en ole ketään todella läheistä menettänyt. Jokainen varmasti suree omalla tavallaan ja oman aikansa.
Yleispätevää laskukaavaa suruajan pituudelle ei liene edes mahdollista tehdä. :)
Hmm, mä ainakin ajattelen että taivaassa nimenomaan saa tehdä kaikkea kivaa! Vaikka jotkut kristityt on niuhoja niin ei kai Jumalan tarvitse olla.
Ja siinä paimenjutussahan sanotaan ei minulta MITÄÄN PUUTU ;)
Lähetä kommentti