Tänään on sitten viimeinen kokonainen yhteinen päivä Suomessa. Asettaa tietynlaisia paineita käyttää aika tehokkaasti hyödyksi, mutta todennäköisesti Demossa syömisen jälkeen suuntana on koti, kotisohva, leffa ja lämmin viltti.
Huomenaamulla sitten loppurutistus, Viro, Latvia, Liettua, Puola. Näillä näkymin heti sunnuntaiaamusta isänsä hakee meidät yöbussin pääteasemalta ja mennään heille syömään aamiaista. Mielenkiintoisintahan tässä on se, että asiasta puhuttaessa hän ei ole vanhemmilleen tietenkään myöntänyt tai kertonut mitään, mutta omien sanojensa mukaan vanhempansa kuitenkin tietävät hänen kotimaisen suhteensa tilan ja sen perusteella mahdollisesti jo aavistelevat jotain.
Vallan absurdia tosiaan, mutta se, mitä tulevaisuudesta olemme jutelleet viittaa vahvasti siihen, että jollain tapaa polkumme vielä risteävät ensi viikonkin jälkeen.
Kummallinen olo kytee sisälläni tästä kaikesta. Haikea, kaihoisa, jokseenkin toiveikas. Hillityn melankolinen mutta silti ihan julmetun onnellinen jokaisesta henkäyksestä, jonka vielä tunnen ihollani. Vielä hetken.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Ei tuo nyt ihan huonolta vaikuta. Tsemia sulle.
Kiinnostaa kuulla, mitä puolalainen isäpappa sanoi sunnuntain aamiaiselle tytärtä seuranneelle pohjolan kollille...
Lähetä kommentti