1. askel

Hah, onnistuinpa olemaan koko illan lähettämättä mitään känniviestejä ulkomaille. Tosin pari kännipuhelua piti tietenkin pahimpiin oireisiin soittaa, mutta kohteet olivat huomattavasti kotimaisempia ja suhteet heihin nyt ei mitenkään sellaiset, että ne tuollaisista häiriytyisivät.

Mutta kaverin synttäribileissä tuli sitten käytyä ja jatkoille päädyttiin Royal Onnelaan, jonne hieman erilaiset elämänarvot omaavat kaverini ovat ostaneet(!) VIP-kortit. Tämän ansiosta seurue sitten istuskeli Royal Loungessa, jonka ainoa merkittävä parannus normaaliin yökerhoon oli WC-tilojen kohtalainen siisteys ja ruuhkattomuus. Omaa komiikkaa tahtumaan toi baarin juomalista, jossa oli maailman mielikuvituksettomin samppanjalista (Uuh... Veuve Clicquot! Moët! Lanson! Ja onhan meillä sitten kans Dom Perignonia väärällä vuosikerralla painettuna ja ku se on nii harvinaista ja kallista ni Rosé 1996:ta kans... Ja sit Krug on kuulemma kans aika silleen niinq kallista ja trendikästä ni sit vaiks sitä...) No, massoillehan tuo onkin suunnattu kun jotkut pienten talojen olosuhteiden pakosta palstaviineiksi luokitellut tuotokset eivät varmastikaan kantaisi samanlaista eksklusiivisuusleimaa kuin maailman tuotetuin Prestige-samppanja. Vaikka ne tuotantömäärät olisivatkin vain kymmenesosa Dompan vuosituotannosta.

Mutta edelleen olen sitä mieltä, että jos minä yleisen haluttomana ravintolakävijänä pääsen tutustumaan suureen osaan noista "VIP"-alueista niin se vain ja ainoastaan viimeistään todistaa sen, ettei niissä oikeasti ole mitään kovinkaan eksklusiivista vaan sinne nyt päästetään miltei ketä vaan. Bläk nyt on ehkä ainoa, jossa on ollut oikeasti yrittämisen meininkiä, mutta sekään ei mikään oman rahan paikka ole. Itseasiassa ennen yökerhoksi muuttamista paikkahan oli käsittääkseni asuinhuoneisto. Se olisi ihan tyylikästä, asua Forumin katolla... :)

Ja ihan samanlainen darra alkoholista tulee kuin muistelinkin. Iho herkkänä, kaipaa kosketusta ja panettaa hitosti.

Olenko valmis luopumaan?

Vaihtoehto, jossa tämä suhde ei tulisikaan toimimaan.

Niin, kaipa se pitää sanoa ääneen. Usko, toivo ja rakkaus eivät ole sinällään järkkyneet minnekään, mutta tuntuu, että jossain aivojeni sopukassa silti tekisin surutyötä ja olisin jo luopumassa. Liekö sitten itsesuojeluvaistoa vai realiteettien hyväksymistä, mutta hetkittäin tuntuu, ettei tästä sitten kuitenkaan tule mitään.

Ei sillä, ettenkö olisi valmis kaikkeani antamaan, mutta ymmärrettävästi tahtoisin myös jotain vastineeksi. Epätietoisuus siitä, pystykö hän koskaan sitä minulle tarjoamaan nakertaa omaa luottamusta ja uskoa. Niin kauan kuitenkin välitän, kunnes saan vastauksen tai kipu lakkaa vihmomasta rinnassa.

Odotus

Odottaminen on huomattavasti selkeämpää kun on jokin tietty, konkreettinen asia mitä odottaa. Päässä pyörii vain ajatus siitä, kuinka mukavaa olisikaan, jos olisi taas lennot varattuna... Tai että kuinka paljon onnellisempi olisinkaan jossain muualla kuin täällä yksinäni.

Minun pitäisi nukkua, mutta nämä ajatukset eivät salli minulle lepoa. Peiton alla on liian kuuma ja sen ulkopuolella taasen tuntee ihonsa viluisaksi. Väsyttää, muttei nukuta. Ajatus unettomasta yöstä ja katkonaisesta unesta pistää pyörimään sängyssä siten, että kolmen maissa joutunen nousemaan ylös sijatakseni lakanan uudelleen. Ajatus ei kulje, harhailee vain jossain kaukana.

Olisipa jo aamu.

Epävarmuus

Reissulla tuli otettua puheeksi aihe, josta kehkeytyi ensimmäinen hieman vakavampi tunnepurkaus puolin ja toisin. Tunnen, että koko kalabaliikki oli minun tyhmyydelläni aiheuttama. Ja jos tämä juttu nyt notkahtaa hänen päässään suuntaan, joka johtaa meidät eri teille, en voi välttyä ajatukselta että itse menin kaiken tahtomattani pilaamaan.

No, voi sentään syyttää ja ruoskia itseään, suhtautuminen toiseen kun ei ole muuttunut ja tuollaisen negatiivisuuden kohdistaminen toiseen ei vain olisi oikein. Mutta selkeästi menee aalloittain nämäkin fiilikset. Nyt käydään pohjalla ja parin tunnin päästä tilanne saattaa olla taas täysin toinen.

Kotioloja

Oikeastaan nyt alkaa taas ihan mielenkiintoinen aika. Mitään puhetta seuraavasta tapaamisesta ei ole ja elämä vaikuttaa muutenkin jatkuvan ainakin jonkin aikaa melko Helsinkikeskeisenä. Eilen oli ilo tavata vanhaa lukiokaveria, johon olen paremmin tutustunut vasta viime aikoina ja istuimme iltaa täällä lipitellen teetä kun itse olen vielä tällainen puolikuntoinen, alkoholia vierastava nahjus. Asioita ihmissuhteista, etäisyyksistä ja valinnanvaikeudesta. Puolin sekä toisin.

Ja jostain syystä minulle tuli hirveä halu saada Roquefortia ja D'Yquemiä. Kellarilla olisi puolikkaat pullolliset vuosikertoja '95 ja '97, mutta raaskisikohan sitä nyt kuitenkaan... Kaipa tämä nyt on vaan sitä kun ei ole kiinteää ruokaa juuri kyennyt nauttimaan niin herää kaikenlaisia mielihaluja jos jonkinmoisista herkuista.

Opittua

Asioita, jotka eivät enää ole ajankohtaisia ei kannata tuoda esille.

Tästä viisastuneena täytyy siis vaan todeta, että kun hän lähtiessäni sanoi "just go, you stupid asshole" tiesin kaiken olevan kunnossa. Aika näyttää.

Terveiset Varsovasta

Edellisen viestin viitoittama tie jatkuu ja kurkku on edelleen tuskaisan kivulias. Hieman hatuttaa olla koko aika sairaana kun olisi varmasti jotain parempaakin puuhaa kuin vuoteessa makoilu.

Eilen otin tuntumaa Puolalaiseen terveydenhuoltoon. Kun ei oikein saanut nukutuksi kun 15min intervallein havahtuu siihen tunteeseen kun tajuaa taas nielaisseensa aiheutaen samalla suurta kipua itselleen. Visiitti kunnalliseen jourhavandeen ja nopeasti tehty ratkaisu yksityiselle vaihtamisesta. Harmiksi vaan siihen aikaan iltaa (kahdeksan maissa) ei juuri yksityiset viitsi vastaanottoa tarjota, joten kaverin kaverilta kuultu suositus johdatti sitten "the best doctor ever" -meriitein varustetun herran luokse. Kokemus oli varsin mielenkiintoinen, koska hieman tieteellisempi terveydenhuoltotapa on tullut itselle tutummaksi vuosien saatossa. Sain kuitenkin molempiin korviin pienoisia laastarinpalasia tarkoin valittuihin kohtiin, jotka Kiinalais-Puolalaisella englanninkielentaidolla ilmaistuna toimittavat jotain ilmeisen vaikeaselkoista funktiota.

Kokemus kuitenkin ja nyt olo on kummasti jonkin verran parantunut. Onko syy sitten kuudennen sairasteluvuorokauden vaiko laastarien korvissa, niin en valita. Ruokani tosin edelleen tahtoisin keittoina kun tuo normaali ravinto edelleen polttelee nielussa.

Ihmissuhdetarinoista en edes huvin ja urheilun vuoksi koeta kertoa ilman hieman skandeja. Jonkin verran jaksaa kuitenkin pelailla sanoilla ja pohtia sopivia ilmauksia, mutta varsinaista kirjoituspuuhaa se ei juurikaan helpota. Vai olisiko parempi vaan kirjoittaa nain?

Päivitys

Varsova, kuumetta, kurkku niin kipeä ettei juuri nukutuksi saa. Josko vaikka ylihuomiseksi tervehtyisi niin edes yhden illan pystyisi olemaan jotain muutakin kuin kylmissään hikoileva kuumien juomien syöttöaukko.

Pahoittelen vähäsanaisuuttani, mutta positiivisen sanottavan puutteessa lienee parasta olla vain hiljaa.

Onni

Nyt ollaan taas siellä aallonharjalla mitä ilmeisimmin. Sain kutsun vielä toiseen haastatteluun ja vaikkei siitä mitään tulisikaan, on minulla silti erittäin luonteva varasuunnitelmakin tulevalle puolelle vuodelle (jossa on tilaa myös Riiankeikalle). Win-win situation, kävi miten kävi.

Saattelin myös tämän luonani viihtyneen naisihmisen takaisin lentokentälle tänä aamuna (josta siis tämä vajaan viikon tauko päivityksissä... on ollut parempaakin tekemistä) ja sunnuntainahan minä taas nappaan Finnairin siivet alleni ja tulen mainoslauseista välittämättä vasta perjantai-illaksi kotiin.

Ja otinpa tässä myös eteeni yhden maukkaan tsekkilagerin työpäivän päätteeksi joten ei voi muuta kuin hymyillä. Oikeastaan tekisi mieli vaikka tavata mukavia ihmisiä, joille voisi sitten paistatella että kuinka hyvältä tuntuukaan. Ei mitenkään ilkeämielisesti, vaan ehkäpä siten että toiset saattaisivat omasta positiivisuudesta saada itselleenkin jotain.

Asunto tuntuu eläväiseltä

Vanhemmat yötä täällä, hääjärjestelyjen kanssa kun pitää jotain majapaikkaa täällä maailmankolkassa pitää. Ihan mukavaa kun on ympärillä hieman elämää. Huomenna sitten esitellään vanhempia ja vanhemmille.

Miksiköhän näitä työtarjouksia, kuten kaikkea muutakin elämässä, sataa yht'äkkiä suurena ryöppynä vähän joka suunnasta sitten kun vaan yksi ensin ilmenee? Sain nimittäin entiseltä pomolta puhelun tänään, olisi yksi lyhyehkö projekti Riiassa ja kyseli minua mukaan siihen. Täytyy katsoa että mitenkäs tässä nyt tohtisi edetä. Kävin juttelemassa tuosta toisesta duunista ja ensimmäinen haastattelu meni varsin luonnikkaasti. Myös tarkennettu työnkuva kuulosti juuri sopivalta itselle eikä palkassa tosiaan ole myöskään mitään valittamista. Toisaalta Riiasta kuitenkin menisi yöbussi Varsovaan joka ilta...

Mutta muutoksen tuulia selkeästikin. Tuntuu mukavalta.

Välähdys

En pidä laisinkaan näistä lyhyistä hetkistä, jolloin pessimisti minussa ottaa vallan ja minusta tuntuu, että tästä suhdeviritelmästä ei voi ikinä tulla mitään. Mitään ei varsinaisesti ole tapahtunut, luultavimmin vaan ylianalysoin viestejään ja kun siihen sitten lisätään tietynlainen epävarmuus omista päätöksistä ja toisen tulevaisuudensuunnitelmista, hieman omaa mustasukkaisuutta (jota en ole aiemmissa suhteissa oikeastaan tuntenutkaan) ja ympärillä olevat hiljaiset seinät, kaikuu pienikin tunteenpahanen alati voimistuen pienessä, paljaassa huoneessa. Oikeastaan kaipaisin sellaista läheistä ystävää, joka asuisi ihan lähellä ja jonka luo voisi puolin ja toisin mennä silloin kun ei vaan jaksa omia ajatuksiaan.

Koska nyt tahtoisin vaan sammuttaa aivot ja unohtaa kaiken hetkeksi.

Headhuntattu

Jokseenkin on aina melko mieltäylentävää kun tulee headhuntatuksi. Täytyy nyt käydä katsomassa, että mitä tällä kertaa olisi tarjolla. Edellisellä kerralla exä sai puhuttua "järkeä päähän", mutta nyt jos palkka ja edut ovat kohdillaan niin mikä ettei. Työnkuva on hyvin vahvasti omaan erikoisosaamiseen liittyvää ja ympäristö vaikuttaa lupaavalta. Pitääpä käydä vielä juttelemassa tarkemmin aiheesta, mutta mikäpä tässä on ollessa. Opinnot saattaisivat vaatia hieman erityisjärjestelyjä, mutta ne nyt ovat olleet hyvin pienellä huomiolla tähänkin asti. Täytyypä käydä katsomassa.

Number of the beast

Olen jo postausten lukumäärän lähentyessä kuuttasataa miettinyt, että mitäköhän postaus #666 tuo tullessaan. Näemmä epätietoisuutta, toiveikkuutta, matkakakertomusta, haikeutta ja ymmärtämättömyyden tunteita.

Jos nyt aloitetaan vaikka Romanianreissusta. Lento meni mukavasti ja sen tunnin, mitä piti joutilaana odotella bussilippujen hankkimisen jälkeen toisen koneen laskeutumista oli varsin pitkä. En osannut keskittyä ajatuksiini, en kirjaan, en ympärillä vilisevään ihmispaljouteen. Jossain vaiheessa kuitenkin havahduin kuulutukseen, että Varsovan kone on laskeutunut. Raahauduin saapuvien matkustajien liukuoven ulkopuolelle ja jonkin ajan kuluttua tunnistin hänen profiilinsa ja koko kehon valtasi kattava onnellisuudentunne. Olin varannut meille yhdeksi yöksi Bukarestista varsin miellyttävän parvekkeellisen asunnon kun kaupungin verkottuneet hostellit ainakin olivat yksityishuoneiltaan melko buukattuja kun paria päivää aikaisemmin oli liikenteessä. Hyvin pian ensimmäisen "wow..." -reaktion jälkeen ... no. Oli kuitenkin erittäin mukava nähdä.

Pestyämme reissun ja asunnolle johtaneen erittäin hikisen kaupunkisuunnistamisen jälkeen lähdimme etsimään jotain miellyttävää ruokapaikkaa, mutta selkeästikään emme liikkuneet oikealla alueella kun vastaan tuli lähinnä pieniä kulmakioskeja tai McDonaldseja. Löytyi sitten kuitenkin paikallinen Italialainen, mutta nälkä alkoi olla jo sen verran kova, että päädyimme sitten sinne. Täytti ruuan biologisen funktion, mutta eipä juuri muuta.

Seuraavana päivänä sitten suuntasimme kohti Iasia ja vietimme yllättävän mukavat seitsemän tuntia junassa. Loistava tapa tappaa aikaa on arvailuleikki, jossa ajateltavaa asiaa, joka toisen pitää selvittää kyllä/ei -kysymyksillä ei ole millään tavalla rajoitettu. Tällä kertaa päässä oli esimerkiksi Maria Callas, Einsteinin suhteellisuusteoria, kynsilakanpoistoaine sekä kylpyhuonematto. Sai niitä sitten hetken aikaa veikkailla puolin jos toisin.

Illaksi saavuimme pohjoiseen määränpäähämme ja loppujen lopuksi päädyin kuokkimaan paikallisen yliopiston asuntolaan, josta saimme yhteisen huoneen. Lämpimän veden puute ei niin hirveästi haitannut kun asuminen ja myös ruokailut olivat ilmaisia - ehkäpä tässä nyt oli sitten karma toiminnassa tuon lapinreissun jälkeen. Kuitenkin erittäin positiivinen kuva paikallisten ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta.

Iasi (lausutaan osapuilleen jash) on kaupunkina mielestäni huomattavasti miellyttävämpi kuin maan pääkaupunki, pääasiassa ilmanlaadun ja yleisen siisteyden johdosta, mutta myös pääkaupungin hylätyt ja ränsistyneet talot olivat jollain tavalla ahdistavia, etenkin kun on auringonlaskun jälkeen hieman sivussa siltä tutulta ja tunnetulta reitiltä ilman karttaa. Mutta tavallaan se tosiseikka, että siinä vieressä on itselle tärkeä ihminen, joka pitää käsivarresta kiinni ja toteaa hyvin vastoin luonnettansa, että on onnellinen siitä, että olen siellä lämmitti niin paljon, ettei sitä muuta oikein siinä hetkessä enää osannut ajatellakaan.

Pari päivää meni varsin mukavasti syöden, urheillen ja juhlien, mitä nyt bussiyhteydet Bukarestiin hieman stressasivat ja kukaan vastuuhenkilöistä ei oikein saanut annettua mitään pätevää vastausta kahden päivän aikana. No, mitenkään sukupuolista eroa tekemättä, mutta puoli tuntia sen jälkeen kun olin järjestelyporukan ainoalle miehelle asiasta maininnut, oli minulla jo paikka varattuna keskiviikkoaamubussiin. Kiitos. Eihän tuo nyt olisi mikään ongelma ollut jos olisi jättänyt jotain järjestetystä ohjelmasta väliin, mutta eniten itseä raastaa se, että jos sanotaan, että jotain tehdään ja se jää sitten tekemättä. Mutta onneksi kaikki järjestyi. Ja jotenkin koko maasta jäi hieman sellainen kuva, että mikään ei välttämättä toimi, mutta kaikki järjestyy.

Tiistaina meillä oli sitten sellainen parisuhdekeskusteluilta, että aamulla, yön hiljaa itkeneenä minulla ei ollut oikeastaan mitään sanottavaa kun heräilin puoli viideltä ja painuin häneen vilkaisematta suihkuun. Takaisin tullessani hän istui sängyllään musertunut ilme silmissään, jota hän ei kuitenkaan päästänyt kasvoilleen. Istahdin viereensä ja halasin pitkään. Ilman tuota halausta ja siitä seurannutta keskustelua uskon vahvasti, että tämä juttu olisi ollut siinä.

Nyt tilanne on kuitenkin taas omalla tavalla päällä kun hankin hänelle tosiaan lentoliput tätä kautta Varsovaan, sisko kun leikkimielisesti vaati että hän tulee häihin. Eli perjantaina saan taas nauttia hänen seurastaan, esitellä hänet vanhemmilleni (heh) ja viedä aveccina siskon häihin. Torstaina saan saatella hänet lentokentälle ja siitä kolmen päivän päästä lennän itse perässä.

Olen onnellinen ja varovaisen toiveikas tulevaisuuden suhteen, vaikka tuon reissun jälkeen tuleva puolivuotta-vuosi lienevätkin ehkä ne kriittisimmät suhteen onnistumisen kannalta.

Mutta siitä olen varma, että tahtoisin tämän onnistuvan ja olen yllättänyt itsenikin sillä, että mitä kaikkea olenkaan valmis sen eteen antamaan.

Asioita

En oikein tiedä, että tulisiko minun jäsentää ajatukset päässäni ennen kuin kirjoitan ne vai jäsentyisivätkö ne siinä kirjoittamisen ohessa itsestään.

Kaksikymmentäviisivuotissyntymäpäivälahjaksi itselleni hankin Sorapotin lisäksi myös hänelle lentoliput Romaniasta Helsinkiin ensi viikon lopulle ja sitä seuraavalle viikolle lennon Varsovaan. Ja siitä kolme päivää niin olen itse taas lentämässä Puolaan.

Nautitaan nyt kun kerrankin on mitä nauttia. Ainakin tavallaan.