Natten tillsammans

Ajelin eilen töiden jälkeen hänen luoksensa. Puhuimme ensimmäistä kertaa puhelimessa kun etsin hänen asuintaloaan. Soitettuani ovikelloa hän avasi ja halasimme. Ennen kuin olimme vaihtaneet sanaakaan olimme jo ehtineet suudellakin jälleennäkemisen kunniaksi.

(mitenköhän hän olisi suhtautunut jos olisi tiennyt, että ajelin yhteensä neljä tuntia sinne ja takaisin ainoastaan nähdäkseni hänet?)

Siirryimme sisälle ja pääsin seuraamaan kun hän viimeistelee laittautumistaan (erittäin kevyt ja luonnollinen meikki - toimii). Illan suunnitelmaksi olimme valinneet niinkin arkisen aktiviteetin kuin ruuanlaiton ja kotona istuskelun. Carbonaraa sekä jälkiruuaksi ylijäämävalkuaisista valmistettua marenkia, vanijilajäätelöä, pakastevadelmia sekä itse tehtyä kinuskikastiketta (ei lisäaineita - pakko olla terveellistä!). Ruuanlaittoa ryydittämään roudasin Ripassoa. (pisteitä: piti yhdestä lempipunkustani, arvosti pekonia).

Juttelimme annoksemme kylmiksi, vaihdoimme katseita ja ajatuksia. Väsyimme ruuan jälkeen, joten siirryimme sohvalle. Aikamme mitteitämme heitelleenä siirryimme yhdessä makuuhuoneen puolelle, mutta sielläkin vain juttelimme itsemme uneen, muutaman suudelman vaihtaen.

Aamulla makoilimme reilun tunnin verran sängyllä jutellen, suudellen ja hellästi koskettaen. Erkanimme aamukahvin jälkeen kun molempien piti lähteä tahoillensa. Emme tosin ovella meinanneet päästää toisistamme irti.

Ajatus hänestä tuo kylmiä väreitä pintaan ja saa suun hymyyn. Kaipa tällaisia tulee keskimäärin kolmen vuoden välein vastaan. :)

Tutkivaa journalismia

Jottei tämä mene ihan pelkäksi lässytykseksi, niin mainittakoon että jos joku onneton kanssaihminen erehtyi pitämään televisiota auki Subin taajuudella tänään kymmenen ja yhdentoista välillä, niin hän onnistui katsomaan ennen ja jälkeen joka ikisen mainoskatkon kaksi ja puoli minuuttia kehotuksia lähettää euron hintaisia tekstareita äänestääkseen ihmisiä, jotka taloon jää.

Ja siis tunnin ohjelmassahan tuo tekee kolme mainoskatkoa, eli yhteensä 15 minuuttia monotonista "anna äänesi hänelle, tekstaa sinnejatänne tai soita tähänjatähän" -aivopesua. Tunnin ohjelmassa. Jossa on vielä lisäksi mainoksiakin.

Olisi kiinnostava nähdä, että paljonko ohjelma-ajasta on käytetty itse ohjelmaan, paljonko mainoksiin ja paljonko tuohon äänestyspuffaamiseen.

Tietyllä tavalla se, että neljäsosa ajasta ja vieläkin suurempi osa ohjelmasta käytetään rahankeruuseen tuo mieleen orwellimaisia vivahteita. Tosin kahden minuutin viha on jatkojalostettu kahden ja puolen minuutin vihaksi sekä kerrottu kuudella ihan vaan varmuuden vuoksi.

Tämän takia minä imuroin kaiken katsomisen arvoisen netistä. Ilman mainoksia. Ja tuolla toistolla tuottajat pitivät huolen siitä, että tuo ei todellakaan pääse sille listalle.

Ei pelailua

Minä niin lupasin itselleni, etten sortuisi pelailemaan mitään pelejä ihmissuhteissa ja harkitsisi siirtojani tarkasti vaan antaisin vain mennä. Mutta eikös sellainen valkoinen valhe, että on työkeikalla hänen asuinkaupungissaan ole ihan hyväksyttävää? Sillä olisihan se vähän epäilyttävää, että ajaa pari tuntia vain nähdäkseen toista ennalta määrittelemättömän ajan... Mutta kun nyt vaan tuntuu siltä... :)

edit: tai siis enhän minä ole koskaan sanonut, että olisin siellä työreissulla huomenna, mutta viestinnästäni saattaa helposti saada sellaisen kuvan. Kun kuitenkin työni puolesta sinne matkustelen toisinaan...

It's still on

Hetkittäinen epätoivo ja yltiömielinen pessimistisyys saa jäädä ainakin toviksi. Radiohiljaisuus on rikottu. :)

Tik-tak

Juu, jos toisella on tänään ollut harkkatyön dedis ja illalla muuta menoa niin on kai ihan ymmärrettävää, ettei ole kuullut toisesta päivään-pariin... Mutta ei ihan kuitenkaan vielä tohdi uuttakaan viestiä laittaa. Vaikka sade kuinka hakkaisi pimeydestä ruutuikkunaan ja vaikka kuinka sohvalla olisi tilaa toisellekin ja kaapissa tuikkuja odottamassa tilaisuuttaan.

Äh. Miksi tämän syksyn pitää alkaa jo nyt?

En haluaisi olla näin malttamaton. En haluaisi tunnustaa, että odotan joka ikinen minuutti kilahdusta puhelimessani, joka viestisi uudesta kirjoituksesta facebookissa. En haluaisi, että joka kerran kun näin käy ja viesti ei olekaan häneltä, rinnassa vihlaisee kun päässä käy ajatus jos ei se sittenkään.

Haluaisin istua alas ja jutella. Ehkä istua vastakkain. Sillä tavalla että voisi pitää käsistä kiinni. Haluaisin kuulla hänen ajatuksistaan, harrastuksistaan, suunnitelmistaan. Siten että voisi sopivan tilaisuuden tullen nojata eteenpäin ja koskettaa huulilla. Vetää toista lähemmäksi. Olla kahdestaan, kaikessa rauhassa. Tutustua.

Sillä edelleen: minä todella haluaisin ottaa selvää voisiko tästä tulla jotain. Siinä ei parin tunnin välimatkakaan olisi itselleni esteenä.

Siirappivaroitus

Okei. Tämä saattaa mennä kohta niin nössöksi pehmolössötykseksi että pitäisi varmaankin lopettaa kirjoittelu heti alkuunsa. Mutta kun sille vaan ei mahda mitään, että niinkin pieni asia kuin että hän laittaa kaveripyynnön facebookissa tuntuu kihelmöivän jännittävältä. Ja miten aina jonkin viestimen päästäessä ääntä sydän hypähtää ja odotus kiirii sormenpäihin asti.

Ja miten pelkkä kuvansa näkeminen vetäisee suupielet hymyyn. Ja miten sitä voikin vain sulkea silmänsä ja miltei tuntea toisen kosketuksen.

Kappas, häneltä tulikin juuri vastaus viestiini... :)

Kolahti

Hyvät asiat tapahtuvat kun niitä vähiten odottaa ja muita kliseitä tähän alkuun. Mutta niin. Olin itselleni entuudestaan likipitäen tuntemattoman seurueen kanssa mökkeilemässä ja heti saavuttuani huomasin mökin terassin nurkkapöydässä istuvan naisihmisen. Vaihdoimme katseita useampaankin otteeseen ja pikkuhiljaa hivutin itseni samaan pöytään neidin kanssa. Tapahtui harvinainen ilmiö, eli olin oikeasti hauska likimain koko seurueen mielestä ja fiilis oli varsin korkealla. Ripassoa, omenatupakkaa vesipiipusta, kitaramusiikkia, grillausta, saunaa, järviuintia. Sekä tietenkin juttelua hyvässä seurassa ja mukanani tuoman viltin alla koskettavat polvet, jotka alkoivat illan tummuessa painautumaan toisiaan vasten koko reiden mitalta ja joita sormien pienet huomaamattomat kosketukset säestivät. Nauroimme, keskustelimme, tutustuimme. Vaihdoimme ajatuksia myöhään yöhön ja lopulta ilta päättyi siihen, että olimme viimeiset henkilöt valveilla, seisomassa pimeässä usvan peittämän järven rannalla, sylikkäin katselemassa tähtiä ja vaihtamassa ensimmäiset suudelmamme. Taisimme seistä siinä toisissamme kiinni miltei tunnin verran ennen kuin päätimme, että olisi hyvä mennä nukkumaan koska minunkin piti lähteä jo aamutuimaan ajamaan takaisin Helsinkiin.

Mökki oli tietoisesti ylibuukattu, joten sovelsimme tahoillamme itsellemme nukkuma-alustat alakerran lattialle, takan eteen. Asetimme ne vierekkäin, suutelimme hyvänyönsuudelmat salaa muilta ja asetuimme nukkumaan vierekkäin. Hänen kasvoilleen levisi mielihyvää viestivä hymy jokaisesta kosketuksesta ja jokaisesta suudelmasta, jonka kädellensä tahi päähänsä laskin. Nukahdimme käsikkäin ja ainakin oma uneni oli onnensekaista ja katkonaista pätkää, joka tuntui soljuvan mielikuvasta toiseen. Katsoin hänen kasvojensa siluettia, tunsin hänen hengityksensä kasvoillani ja ajattelin, etten ole koskaan tuntenut yhtä nopeasti mitään vastaavaa kehenkään.

Nukuin ne kolme ja puoli tuntia hajanaista unta, mutta herätyskellon soidessa olin onnellisempi kuin aikoihin ja tunsin kuin olisin levännyt koko yön. Muun paperin puutteessa kirjoitin käyntikorttini taakse hyvän huomenen toivotukset, harmitteluni ennenaikaisesta lähdöstäni sekä muutaman kauniin lauseen. Hiivin vierellensä, herätin hänet pinnallisesti unestaan suudelmalla ja annoin vierellensä korttini terveisineen sekä aamiaisomenan hänen aamuaan varten. Toivotin hänelle kauniita unia ennen lähtöäni ja hän vaipui takaisin uneensa. Olisin voinut jäädä katselemaan kun hän nukkuu vaikka tunniksi.

Mielenkiintoista tässä on se, että tapahtumasarja on kovin lähellä sitä, mikä Puolalaisen kanssa aikanaan kävi. Tosin ehkä jopa hieman voimakkaampana. Mahtaisiko olla seurausta siitä, että ainakaan eilisen perusteella ei käynyt ilmi että kyseinen naisihminen seurustelisi - toisin kuin Puolalaisen kanssa.

Haluaisin oikeasti katsoa että mihin tämä johtaa. Koska tunne on yllättävän vahva. Todella odottamaton. Musertavan voimakas.

Sirus

En muista olenko aiemmin hehkuttanut Sirus-nimistä miesten vaateliikettä, mutta tästä kuitenkin tulee. Konsepti on harvinaisen yksinkertainen: myydään tyylikkäitä, monesti hieman army-vivahteisia vaatekappaleita miehille. Paikan omistaja tekee vaatteet itse Suomessa, eli joutsenlippua löytyy ja vaatteet ovat räätälöitävissä juuri kunkin asiakkaan tarpeisiin ilman erillistä lisämaksua. Yleensä pienissä sarjoissa on perusmalli ja siihen lisäksi muutama uniikkikappale erikoisvärjäyksellä tai -kuvioinnilla.

Räätälimestari pyörii itse myymälässä ja osaa suositella erinomaisesti asiakkaan tyylin mukaisia vaatekappaleita ja tarjoutuu auliisti tekemään pieniä muutoksia mitoituksiin ilman erillistä maksua. Eli jos takki on muuten hyvä, mutta sitä voisi kaventaa vyötärön kohdalta, onnistuvat muutokset varsin näppärästi. Lisäksi kun vaatteiden ulkomuoto puhuttelee itseäni kovasti on tuonne vaikea olla kantamatta eurojaan. Tosin palvelu ja tuotteiden uniikkius näkyy tietysti myös hinnoissa, jotka hieman rajoittavat yltiömääräistä asiointia. Mutta jos jotain vaateliikettä pitäisi Helsingissä suositella, olisi tämä se.

Sirus oli pitkään Aikatalossa hieman kätköissä, mutta myymälä löytyy nykyään Kampin keskuksesta (linkin takana mm. kuva myymälästä) ja Siruksen omat sivut avautuvat toukokuun aikana kuten linkin takaa voi todeta.

Upea ukkonen

Kannatti nyhvätä sisällä! Valot pois, hieman punkkua lasiin ja päästetään maailmanloppu valloilleen. Näitä lisää. :)

Solitude, dude!

Miksi viihdyn niin hyvin yksin? Jokseenkin olen tämänkin viikonlopun viettänyt neljän seinän sisällä ilman sen kummempia kontakteja ulkomaailmaan. Tai kävinhän minä perjantaina koeajamassa Audi TT:n ja otin kaverin mukaan ajelulle (kyllä, auton saa hyppäämään Porkkalantiellä kokonaan ilmaan). Kierähdimme sitten vielä hänen kavereidensa luona Hertsikassa eräissä kotibileissä (illanistujaisiahan nuo nykyään taitavat olla), joista en tuntenut oikeastaan ketään.

En ole varmaankaan missään elämäni vaiheessa onnistunut keräämään ympärilleen sellaista kaveriporukkaa, jolla oltaisiin aina menossa jonnekin. Ei voi siis edes syyttää sitä, että muut olisivat pariutuneet tahi vakiintuneet muutoin. Harvoin kuitenkaan löytää sellaisia ihmisiä, joiden kanssa olisi niin monella tasolla samalla viivalla, että siitä kehkeytyisi jotain sen kestävämpää. Toisaalta ne, joista niin voin sanoa, asuvat jossain kaukana. Toisissa kaupungeissa, toisissa maissa.

Lapsuudenaikaiset ystävät jäivät suurilta osin siinä vaiheessa kun lähdin kuusitoistavuotiaana Helsinkiin ja muut jäivät sinne tai muuttivat muualle. Lukioaikaiset ystävät asuvat hekin toisaalla eikä heihinkään tule pidettyä riittävästi yhteyttä. Intistä ei juuri kavereita/ystäviä jäänyt paria lukuunottamatta - hekin toisilla paikkakunnilla. Entisten työkavereiden kanssa tuli silloin aikanaan hääräiltyä jotain virka-aikojen ulkopuolellakin, mutta suoraan sanottuna en heistäkään löytänyt mitään suuria sielunkumppaneita. Ulkomaille jäi monta orastavaa ystävyyttä ja pari ystäväksi ehtinyttäkin.

Yläasteikäisenä yksinäisyys oli vastentahtoista, mutta muutti ehkä asennettani jollain tavalla. Yksinäisyydestä täytyi tehdä voimavara. Sulkea mielestään sosiaalinen kanssakäyminen, kaverisuhteet, kateus muita (kaverillisia) kohtaan ja hyväksyä teini-ikäisen dramaattisuudella se tosiasia, että minulla ei välttämättä ole suurimman väestönosan kanssa mitään yhteistä. Jossain vaiheessa opin nauttimaan yksinäisyydestä ja toimettomuudesta. Ikään kuin vastareaktiona kaikelle sosiaaliselle toiminnalle.

Nykyisin luovin sujuvasti sosiaalisissa tilanteissa, tulen toimeen likipitäen kaikkien kanssa, osaan pitää keskustelua yllä ja viihdyn tuollaisissa kanssakäymisissä. Mutta viihdynkö niissä paremmin kuin yksin kotonani? Oikeastaan en, jos kanssakäymisestä puuttuu se tietty taso, joka erottaisi kohtaamisen positiivisesti kotona laiskottelusta. Ja empiirisen kokemukseni perusteella on äärimmäisen harvinaista, että jutut loksahtaisivat elämänkokemuksen, älykkyyden ja kiinnostusten kohteiden osalta niin hyvin yhteen, että juttelussa sinänsä olisi juurikaan mitään mieltä muuna kuin ajanvietteenä. Ja ajanvietettä pystyn kehittämään itselleni yksinkin.

Taidan olla hieman epäsosiaalinen persoona.