Solitude, dude!

Miksi viihdyn niin hyvin yksin? Jokseenkin olen tämänkin viikonlopun viettänyt neljän seinän sisällä ilman sen kummempia kontakteja ulkomaailmaan. Tai kävinhän minä perjantaina koeajamassa Audi TT:n ja otin kaverin mukaan ajelulle (kyllä, auton saa hyppäämään Porkkalantiellä kokonaan ilmaan). Kierähdimme sitten vielä hänen kavereidensa luona Hertsikassa eräissä kotibileissä (illanistujaisiahan nuo nykyään taitavat olla), joista en tuntenut oikeastaan ketään.

En ole varmaankaan missään elämäni vaiheessa onnistunut keräämään ympärilleen sellaista kaveriporukkaa, jolla oltaisiin aina menossa jonnekin. Ei voi siis edes syyttää sitä, että muut olisivat pariutuneet tahi vakiintuneet muutoin. Harvoin kuitenkaan löytää sellaisia ihmisiä, joiden kanssa olisi niin monella tasolla samalla viivalla, että siitä kehkeytyisi jotain sen kestävämpää. Toisaalta ne, joista niin voin sanoa, asuvat jossain kaukana. Toisissa kaupungeissa, toisissa maissa.

Lapsuudenaikaiset ystävät jäivät suurilta osin siinä vaiheessa kun lähdin kuusitoistavuotiaana Helsinkiin ja muut jäivät sinne tai muuttivat muualle. Lukioaikaiset ystävät asuvat hekin toisaalla eikä heihinkään tule pidettyä riittävästi yhteyttä. Intistä ei juuri kavereita/ystäviä jäänyt paria lukuunottamatta - hekin toisilla paikkakunnilla. Entisten työkavereiden kanssa tuli silloin aikanaan hääräiltyä jotain virka-aikojen ulkopuolellakin, mutta suoraan sanottuna en heistäkään löytänyt mitään suuria sielunkumppaneita. Ulkomaille jäi monta orastavaa ystävyyttä ja pari ystäväksi ehtinyttäkin.

Yläasteikäisenä yksinäisyys oli vastentahtoista, mutta muutti ehkä asennettani jollain tavalla. Yksinäisyydestä täytyi tehdä voimavara. Sulkea mielestään sosiaalinen kanssakäyminen, kaverisuhteet, kateus muita (kaverillisia) kohtaan ja hyväksyä teini-ikäisen dramaattisuudella se tosiasia, että minulla ei välttämättä ole suurimman väestönosan kanssa mitään yhteistä. Jossain vaiheessa opin nauttimaan yksinäisyydestä ja toimettomuudesta. Ikään kuin vastareaktiona kaikelle sosiaaliselle toiminnalle.

Nykyisin luovin sujuvasti sosiaalisissa tilanteissa, tulen toimeen likipitäen kaikkien kanssa, osaan pitää keskustelua yllä ja viihdyn tuollaisissa kanssakäymisissä. Mutta viihdynkö niissä paremmin kuin yksin kotonani? Oikeastaan en, jos kanssakäymisestä puuttuu se tietty taso, joka erottaisi kohtaamisen positiivisesti kotona laiskottelusta. Ja empiirisen kokemukseni perusteella on äärimmäisen harvinaista, että jutut loksahtaisivat elämänkokemuksen, älykkyyden ja kiinnostusten kohteiden osalta niin hyvin yhteen, että juttelussa sinänsä olisi juurikaan mitään mieltä muuna kuin ajanvietteenä. Ja ajanvietettä pystyn kehittämään itselleni yksinkin.

Taidan olla hieman epäsosiaalinen persoona.