torstaina, kesäkuuta 29, 2006

Pakkailua

Kuun vaihde lähestyy ja kohta pääsen muuttamaan "omaan kotiin". Ero on sujunut varsin hyvin ilman sen kummempia riitoja tai ongelmia omaisuudenjaossa, mutta on kieltämättä hieman outoa asua saman katon alla exänsä kanssa. Ongelma on tosin melko pieni, sillä hän viettää yönsä joko vanhempiensa tai uuden poikaystävänsä luona. Silti tässä nykyisessä asunnossa on melko ahdistava tunnelma. Puolessa vuodessa kuitenkin on ehinyt jo kotiutua ja tottua täällä olemiseen, mutta nyt tuntuu kuin olisin vieras omassa kodissani. Pakkailemassa muuttolaatikoita ja katselemassa tyhjentyviä huoneita. Normaalisti täällä olisi koira tökkimässä kuonollaan kyynerpäitä kun kirjoittelee jotain koneella ja toinen henkilö kiroamassa oman kannettavansa toimimattomuutta. Hiljaisuus ahdistaa.

Vaikka olen mielestäni ihan sinut koko eron kanssa, pelkään silti sitä fiilistä, mikä tulee kun vihdoin olen saanut kamat uuteen kämppään, paikat putsattua ja muutossa avustaneet kaverit ovat lähteneet kotiinsa ja ovi sulkeutuu kajahtaen porraskäytävässä. Pelkään, että vasta sitten oikeasti tajuan, että olen yksin.

tiistaina, kesäkuuta 27, 2006

Petolliset rinnat

Pää auessa oli jokin aika sitten kirjoitus, jossa käsiteltiin rintoihin tuijottelevia miehiä. Tai sivuttiin ainakin sen verran, että siitä saa hyvän aasinsillan itse asiaan. Vaikkakaan tuo nyt ei varsinaisesti ole aasinsilta, sillä sillä ei siirrytä asiasta toiseen, vaan pohjustetaan tulevaa.

Lingvistisen pätemisen jälkeen voin siis vihdoin alkaa puhumaan asiaa. Minua häiritsee itsessäni se, että tunnustaudun noiden rintatuijottelijoiden joukkoon. Eniten asiassa häiritsee se, että katseet eivät ole mitenkään tahdonalaisia. Selkeimmillään tilanne on tietenkin silloin, jos naisella on antava kaula-aukko ja rintojen muodot ovat viettelevästi esillä. Silloin ei kyllä pitäisi naisellakaan olla mitään valittamista, sillä pitäisi olla itsestään selvää, että tuollainen pukeutuminen kerää katseita. Nolointa ja inhottavinta tuossa tavassa kuitenkin on se, että vaikka juttelisin naispuolisen kaverin/ystävän kanssa, jolta ei halua mitään muuta kuin ystävyyttä, niin huomaan silti silmieni nopeasti käväisevän tämän rintamuksilla kun hänen katseensa välttää. Pyrinkin aina säilyttämään katsekontaktin, mutta mikäli toinen tuon kontaktin yllättäen rikkoo, kääntää esimerkiksi päätään, alkavat silmäni helposti vaellella. Mielestäni se on erittäin epäkohteliasta ystävääni kohtaan ja haluaisin päästä tavasta eroon, mutta katse on niin refleksinomainen, ettei sitä osaa edes ajatella ennenkuin näkökentässä siintää topin yläreuna tai paidan etumus. Samassa kun tajuan taas tuijottavani töykeästi toisen rintoja, nostan katseeni ja haen katsekontaktia. Entisestään kiusallisempaa asiasta tekee se, etten yleensäkään tiedä, että onko vastapuoli huomannut tätä taipumusta. Hyvän ystävän seurassa asian voi kuitata huumorilla, mikäli siitä jotain sanomista tulisi, mutta kauhulla odotan tilannetta, jossa minun pitäisi vaikka ensitreffeillä keksiä jotain katseltavaa sillä aikaa kun toinen tutkiskelee tilaa silmillään. Voin kuvitella, miten treffien jälkeen tyttöporukassa avauduttaisiin: "Olihan se muuten ihan mukava: komee muttei mikään adonis, vähän outo huumorintaju, mut se kyttäs koko ajan mun rintoja!"

Ja kaikki tämä vain siksi, että joku parasympaattisen hermoston aktivoitumista halajava tumake huutelee päässä, että "Tsiigaa ton böönan ryntäit!1!"

maanantaina, kesäkuuta 26, 2006

Management by Perkele

On ollut mielenkiintoista huomata viimeisen vuoden aikana, että kuinka käsittämättömän paljon esimiehen vaihtuminen voi vaikuttaa koko työilmapiiriin ja työssäjaksamiseen. Edellinen myyntipäällikkö oli aivan ihanteellinen esimies, piti kaikki ajan tasalla, oli oikeasti kiinnostunut alaisistaan, oli omien töidensä ohella myös myyntilattialla ja jos jokin oli pielessä, niin hän oli aina tavoitettavissa kun vain nykäisi hihasta. Koko työporukalla oli hyvä fiilis, myynti kulki hyvin ja kaikki sujui jouhevasti. Valitettavasti hän siirtyi varmasti paremmin osaamistaan vastaaviin ylemmän johdon tehtäviin. Mielenkiinnolla odotimme uutta esimiestämme, mutta ensimmäinen asia mitä hänestä muistan on seuraava: Eräs tavarantoimittaja oli järjestämässä koulutusta-viinaa-viihdeohjelmaa -tilaisuutta ja suuri osa yrityksemme työntekijöistä oli kutsuttu paikalle. Viikkoa ennen tapahtumaa kuitenkin uusi esimiehemme päätti valloittaa kaikkien sydämet ilmoittamalla, että kaikki koulutustapahtumat kulkevat hänen kauttaan ja koska hän ei ollut tietoinen tapahtumasta, hän kielsi kaikilta osallistumisen. Vaikka tapahtuman aikaan ei olisikaan töissä. Taisipa hän vielä omien sanojensa mukaan olla yhteydessäkin tavarantoimittajaan selittäen tilanteen. "Kukaan meiltä ei ole tulossa."

Mielenkiintoinen tapa esittäytyä. Itselleni ainakin olisi erittäin tärkeää, että alaiseni saisivat minusta positiivisen ja hyvän kuvan heti alusta pitäen, sillä alaisten arvostus pitää kuitenkin ansaita. Mutta johtamistyylejä on erilaisia ja viimeisen kuukauden aikana olemme saaneet jo kahdesti sähköpostia, jossa ensimmäisessä painotettiin, että
"jos et kykene arvostamaan asiakkaita ja palvelemaan heitä tietyllä nöyryydellä, mieti oletko oikealla allalla!"

ja toisessa
"Ihan peruskäytöstapojenkin osalta voidaan järjestää vaikka koulutusta mutta jos epäasiallinen käyttäytyminen johtuu asenteista tulee miettiä ehkä kahteen kertaan onko asiakaspalvelu sittenkään oikea työtehtävä."

Onhan se mukavaa, että edes yrittää motivoida. Mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että kaikki kollegat, joiden kanssa olen asiasta keskustellut, ovat sitä mieltä, että asiakaspalvelun laatuun vaikuttaa eniten esimiesvaihdoksen jälkeen tapahtunut ilmapiirin huonontuminen. Mutta eipä se ole kai käynyt sähköpostiviestittäjän ajatuksissa. Miten sitten esimiehen ratkaisut ja toimet voivat vaikuttaa työmoraaliin? Yhtenä hyvänä esimerkkinä voisi mainita vaikka käsittämättömän ajatuksen siitä, että jokaisen myyjän henkilökohtaiset myynnit otetaan tarkkaan seurantaan ja niistä laaditaan viikottain tilasto, että kuinka monella eurolla olet myynyt/tunti. Ei siinä mitään, ihan luonnollistahan tuo vielä on. Seuraava askel hieman alkoi jo epäilyttää. Jokaisen henkilökohtaiset myyntitehot laitetaan takahuoneen seinälle julkisesti näkyville. Noh, varmastihan ne toteutetaan hienovaraisesti vaikka myyjien myyjänumeroilla ja todennäköisesti listan parhaimmille myyjille on luvassa jotain mukavaa porkkanaa. Mutta yllätys oli suuri kun seinällä komeilikin siististi kaikkien nimet kirjoitettuna selvällä suomenkielellä ja nimen vieressä oli jokaisen senviikkoinen myyntiteholuku. Ja ei, listojen mukaan ei palkita ketään. Toisinsanoen koko listan ainoa tarkoitus on toimia julkisena häpeärangaistuksena jos sinut vaikka laitetaan myymään kaapeleita plasmatelevisioiden sijaan. No, kyllähän loistava esimiehemme tähänkin epäkohtaan puuttui - tapansa mukaan toimistostaan sähköpostitse.
"Muistutukseksi vielä: Televisiokauppaa tekevän myyjän myynnit eivät ole millään lailla verrannollisia esimerkiksi tarvikeosaston myyjän lukuihin."

Sepä mukavaa, mutta miksi hitossa ne sitten pitää tunkea samalle listalle?

Pitänee hankkia läksiäislahjaksi [myönnettäköön, että lopputilin ottaminen on vielä toistaiseksi vasta haaveissa] jokin despair.comin demotivaattoreista. Tämän päivän tunnelmiin voisi sopia vaikka seuraava juliste:

sunnuntaina, kesäkuuta 25, 2006

Uusi tuttavuus

Omalta osaltani pystyin tänään todistamaan vääräksi väitteen siitä, että suomalaiset ovat geneettisesti kykenemättömiä jutustelemaan ventovieraille junassa. Tosin siihenkin vaadittiin australialainen mukava ja hieman eksyneen oloinen nuorehko naisihminen. Hän nousi junaan Kirkkonummen asemalta ennen minua, jutteli puhelimessa englanniksi jollekulle ja ääneen ihmetteli, miten hän saa lipun ostettua leimauslaitteesta. Totesin hänelle ohimennen "You can buy the ticket from the conductor" ja hän sitten hieman helpottuneen oloisena tuli puhelun päätettyään istumaan viereiselle penkille. Mukavaa jutustelua ja small talkia Suomesta, viineistä, parisuhteista ja vaikka mistä. Puhe sivusi myös blogaamista ja tietokoneita, ja ennen junasta pois jääntiä hän antoi bloginsa osoitteen. Eihän tässä mitään outoa sinänsä ole, mutta eikös nyt tuollaista voisi melkein verrata siihen, että tyttö keskustelun jälkeen antaisi puhelinnumeronsa? Pitäisikö minun mennä väinöämään häntä hänen työpaikalleen?

Ai niin, maailma on tosiaan pieni, nimittäin tämä jo viikon verran Helsingissä oleillut neitonen on jotain kautta tutustunut erääseen lukiokaveriini, jonka luona hän Kirkkonummella oli juhannuksenvietossa. Hauskaahan tästä tekee sen, että me emme olleet keskustelleet tästä junassa, vaan hän blogissaan ohimennen mainitsi tämän kaverini etunimen ja ajattelin, että Salla on kyllä juuri sellainen henkilö, joka voisi tutustua vieraaseen ulkomaalaiseen hetkessä ja kutsua luokseen juhannusta viettämään. Tekstiviestillä vielä asian varmistin ja niinhän se oli.

perjantaina, kesäkuuta 23, 2006

Uuden alku

Olen krooninen seurustelija. Viimeiset seitsemän vuotta olen muutamaa väliviikkoa lukuun ottamatta "varattu". Kärjistettynä ensimmäinen suhde (3v) päättyi siihen, että kumppani oli liian tylsä ja toinen (4v) päättyi siihen, että minä olin. Se siitä, nyt olen täyttänyt tämän blogin tehtävän, sillä eräs rakas ystäväni puolihumoristisesti ehdotti, että voisin perustaa blogin ja angstata näitä asioita siellä. Blogin perustin, mutta en aio käyttää tätä kuitenkaan ainoastaan purkautumiskanavana pahalle ololleni (vaikka sellainen ilmeisesti ihmisiä kiinnostaakin). Suurena ajatuksenani on kirjoittaa tänne kaikesta siitä, mitä en seurustellessa ole ehtinyt/pystynyt kokemaan. Koko "nuoruus" on mennyt parisuhteessa, joka on ollut varmasti elämän kannalta opettavaisempaa kuin järjetön baareissa juokseminen ja vieraiden ihmisten vikittely. Silti olen useammin kuin kerran miettinyt, että jääkö minulta jotain pois ellen elä railakasta nuoruutta, juoksentele ravintoloissa, iske naisia baarista ja sammu paikkaan, jota en tunnista herättyäni. [en ole oikeasti koskaan edes yrittänyt iskeä naista baarista enkä varsinaisesti sammunutkaan mihinkään.]

Tylsänoloinen tyyppi siis. Fakta vain on se, että minulla on aina ollut kivempaa kavereitten kanssa kotona aloittelemassa kuin sitten itse juhlapaikassa tupakansavussa kännisten ihmisten keskellä.

Kaikesta tästä huolimatta aion kirjoittaa kaikki merkittävät tapahtumat ja havainnot poikamiehyydestä, kalliosta, elämästä, ihmisistä ja asioista tänne. [ja tuo toimii siis hyvänä vastuuvapautuksena sille, että voin kirjoittaa tänne ihan mitä mieleen juolahtaa.]