Sinä vai siinä?

Johtuuko tämä onnellisuuden tunne siitä, että sinä olet vierelläni vai onko se vain sitä, että siinä on joku?

Olen melko fyysinen ihminen ja pidän läheisyydestä, halaamisesta ja yleisesti ottaen kaikennäköisistä hellyydenosoituksista. Minusta on mukavaa jos voin pitää kiinni jostakusta ja pujottaa sormiani hänen hiustensa lomassa. Se tuntuu minusta luonnolliselta ja helpolta, mutta käytökseni voidaan kuulemma helposti tulkita perinteiseksi "antaa ymmärtää muttei ymmärrä antaa" -käyttäytymiseksi [mitä en sinällään ihmettelekään]. En ole pihtari, mutta minulle rakasteleminen on ollut aina rakastelemista, ei panemista. Täten en ole suin päin suuntaamassa hekumoissani partnerin lanteille kun vaan ensimmäinen tilaisuus koittaa, vaan oikeasti saan paljon enemmän irti siitä kun tunnen poskellani toisen hitaan ja uneliaan hengityksen ja voin kietoa käteni hänen ympärilleen.

Ystävän kanssa voin hyvin istua sohvalla sylikkäin, jos molemmilla on sellainen olo. Varmasti voisin myös nukkua ystävän kanssa lähekkäin jos molemmista siltä tuntuisi. Miten vaan enää erottaa ihastumisen ystävyydestä jos seksiä lukuunottamatta päästää ihmisen yhtä lähelle?

Ei kai seksin avulla pitäisi omia tunteita kuitenkaan testailla? Toisaalta postkoitaalinen olotila saattaisi paljastaa orastavan morkkiksen, jolloin tietäisi, ettei tämä nyt ollutkaan ihan fiksuin mahdollinen valinta. Kolmannaalta siinä tilassa ei kyllä mies pysty järjellä ajattelemaan mitään, joten se siitä sitten.