Minä kaksi vuotta sitten

Oletteko huomanneet, että jossain vaiheessa teini-iän ylitettyänne katsotte taaksepäin ja mietitte itseänne pari vuotta sitten. Silloin kun luuli olevansa valmis kaikkeen, tietävänsä kaiken tarvittavan elämästä ja olevansa aikuinen ja oikeassa. Hauska tunne eikö?

Omalla kohdalla tuo tunne on kohtalaisen säännöllinen. Sitä tulee aina toisinaan mietittyä omia ajatuksiaan, omia mielipiteitään ja omaa minäkuvaansa pari vuotta sitten. Ja poikkeuksetta tuo ajatus herättää minussa sellaisen "hitto että kuinka sitä voikaan olla naiivi ja asioista mitään tietämätön ja silti luulla tietävänsä asioista jotain" -reaktion.

Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että tuo itsevarmuus säilyy. Sitä kun aina on vähän vanhempi ja viisaampi kuin paria vuotta aiemmin. Aina on oppinut uutta asioista, ihmisistä, elämästä. Aina tuntee kehittyneensä jonkin verran, johonkin suuntaan. Ja onhan se totta, että nykytilassa ihminen on tiedoiltaan ja taidoiltaan paremmalla tasolla kuin koskaan aikaisemmin. Helpostihan siinä luulee itsestään liikoja.

Mutta jos tämäntasoinen kehitys on normaalia ja jatkuu koko ihmiselämän läpi, niin odotan todella mielenkiinnolla minkälaisia ajatuksia itselläni on joskus eläkeiässä (jonne tällä politiikalla ja näillä elämäntavoilla en kuitenkaan ehkä kerkiä). Yleisestikin voin sanoa, että omaa varsinaista elämänkokemusta on tullut hieman toistakymmentä vuotta plakkariin sen kotona tapahtuvan turvallisen esiopetuksen jälkeen. Tuon kokemuksen määrä tulee ainakin ajallisesti normaalin eliniän puitteissa ainakin nelinkertaistumaan.

Harmittaa että tällaisiakin asioita tulee ajatelleeksi vasta silloin kun omista isovanhemmista on aika jättänyt. Voin vain kuvitella minkälainen elämänkokemus ja viisaus heidänkin muassaan lähti.