420

On ollut oikeastaan aika hauskaa huomata, kuinka laajalle kannabis on täälläkin levinnyt. Enkä usko, että kyse on mistään uudesta trendistä, mutta nyt tänne palattuani on tullut ilmi useistakin kavereista ja tuttavista, että harrastuneisuutta löytyy. Yhdistävä tekijä tosin omassa kaveripiirissäni on se, että ulkoisesti sitä ei voisi millään tavalla päätellä ja asiasta ei juurikaan pidetä meteliä ihan järkisyistä. Mitä nyt reissujuttujen ja lomakuvien lomassa tulee ilmi.

Tarjonta ei ole ihan yhtä avointa kuin Aasiassa, mutta täällä toisaalta voi hankkia kotikasvatettua kukkaa ilman paineita järjestäytyneen rikollisuuden tukemisesta ja muista lieveilmiöistä. Askel parempaan suuntaan, mutta ihan oikeasti sitä voisi yhtä hyvin hakea tuosta kadun toisella puolella olevasta Alkosta. Että saisi valtiokin omansa arvonlisä- ja muina veroina.

Tuo nykyinen systeemi ja lainsäädäntö eivät vaan toimi halutulla tavalla. Fiksumpaa olisi mielestäni kontrolloida saatavuutta ja vetää välistä rahaa valtiolle, mutta ihan kauheaahan se olisi jos jo täällä oleva ja vapaasti liikkuva aine siirrettäisiin virallisiin myyntipaikkoihin ja laadusta voitaisiin olla varmoja.

Mutta eipä järjellä ja logiikalla taida olla tuossa politiikassa sijaa.

Onni on lämmin latte

En tiedä mikä siitä tekee niin kotoisan ja turvallisen tuntuisen, mutta reilun kokoisesta, paksusta lasista valmistetusta - ööh, lasista - nautittu latte on vaan yksi luotettavimpia ja varmimpia keinoja saada minut unohtamaan kaikki epäolennaiset ja merkitykseltään mitättömät asiat. Kahvijuoman lämpö kämmeniä ja sormia vasten, pinnalle muodostunut tiheä, osaltaan espresson värjäämä maitovaahto ja pohjalla hitaasti liukeneva kandisokeripala... Starbucksista, Robert'silta, Wayne'siltä tahi True Coffeesta ei vaan saa samaa fiilistä kuin itse kotona tehdystä. Kiireettömänä aamuna. Ihan rauhassa ja yksikseen nautittuna.

Tuntee tulleensa kotiin viimeistään silloin.

Kotirotta

En tosiaan tiedä, millaisen kuvan kirjoitteluistani saa, sillä useimmiten jos jotain mainitsemisen arvoista tapahtuu, se tapahtuu kotini seinien ulkopuolella. Olen kuitenkin kotirotta henkeen ja vereen siinäkin mielessä, että kotona suoritetut etkot ovat poikkeuksetta olleet itselleni mieluisampia kuin sitten varsinaiset juhlat. Tosin nämä saattavat jäädä taka-alalle kun varsinainen tapahtuma ei olekaan se alkuillan "comfortable silence amongst friends" vaan kun mennään ja viipotetaan nakit ja muusit silmillä yössä ja sammutaan Jakomäen ostarin katolle.

Eilinen oli siinä mielessä mukava päivä, että vietin suurimman osan siitä videoyhteydessä Keski-Eurooppaan, jossa pitkäaikainen ystävä asustaa. Joimme viiniä, juttelimme, nauroimme, ihmettelimme, kävimme asioita läpi, päihdyimme, kävimme kaupassa, kävelytimme koiraa... Arkisia asioita, joita kavereiden kanssa tehdään, mutta koska maantieteellistä etäisyyttä on se 1500km, ei ollut minkäänlaista tarvetta tahi edes mahdollisuutta lähteä yhdessä ulos. Joten lopputulemana oli sitten se, että yksi mukavimmista illoista vähään aikaan oli sellainen, jona join yksin kotonani ja juttelin telkkarilleni.

Anonyymi laittoi kommenttia, josko kärsisin paluumuuttajan kulttuurishokista. Joo ja en. Intiasta 2008 lopussa palattuani tunnistin ihan selkeästi sen, kuinka kaikki tuttu tuntuikin vieraalta ja kotiinpaluuseen ei siltä osin ollut osannut varautua. Nyt toisaalta olin viettänyt jo puolisentoista vuotta ilman vakinaista asumusta Suomessa, joten en varsinaisesti edes odottanut paluuta mihinkään "tuttuun ja turvalliseen". Kalenterinikin olen onnistunut täyttämään kohtalaisen väljästi, joten viikko rytmittyy asiallisesti ja päivät eivät sulaudu toisiinsa muuttumattomina. Ja olihan minulla sentään viikon verran aikaa suorittaa pehmeää laskua Riiassa länsimaiseen kulttuuriin ja täällä omassa kodissakin on vierähtänyt jo kolme viikkoa.

Tosin edelleen olen sitä mieltä, että Suomi on hyvin kaukana ideaalimaasta ainakin itselleni. Jos vaikka armeijan asemasta laitettaisiin kaikki puoleksi vuodeksi köyhiin maihin matkustamaan ja sen jälkeen puoleksi vuodeksi asiakaspalvelutehtäviin, olisi tämäkin maa varmasti parempi paikka. :)

Hetki

Tiedättehän sen aamuisen tunteen kun ei tarvitse edes tarkastaa kalenteriaan, vaan tietää jotain mukavaa pian tapahtuvan. Jotain, mistä on sovittu jo edeltävänä iltana. Vieläpä sellaista, joka ovesta tultuaan asettuu kiltisti paikalleen ja johonka voi rauhassa koskea sanomatta sanaakaan. Sellaista, jonka kanssa saa suorittaa akteja, joiden aikana hikoilee, vääntäytyy mitä eriskummallisimpiin asentoihin ja huokailee syvään. Saattaa jopa kurottaa pöytälaatikkoon ja etsiä hommaa edesauttavia työvälineitä parempien tulosten saamiseksi. Ja kun sitten vihdoin saa tuotua meisselinsä kosketusetäisyydelle tajuaa sen olevan vähän liian pieni ja siitä huolimatta jatkaa. Ja vääntää sen ruuvin jengat vituilleen kirosanojen saattelemana.

Jos jollakulla on kuusiohylsyavainta numero 8 Kallioon suunnilla, niin saa lainata. Uusi pesukoneeni kaipaa sitä.

This space intentionally left blank

Minulla on tyhjä olo. Vetämätön. Ontto.

Eikä kyse ole tällä kertaa edes krapulasta, vaan mielen täyttää jonkinlainen kaipuu. Lieko sitten jonnekin kaukaisille maille vaiko jonkun viereen, en osaa sanoa. Vaikka molemmat varmasti asiaan auttaisivatkin.

Ehkä se johtuu osaltaan siitä, että vaikka olenkin palannut niinsanottuun kotiini, ovat kaikki ne läheisimmät ystävät jossain toisaalla. Ja salaa toivon, että edes joku niistä mukavista ihmisistä, jotka tässä lähimaastossa vaikuttaa, olisi innostunut näkemään minut ja tekisi sen suhteen aloitteen. Vaikka onhan puolitoista vuotta melko pitkä aika olla poissa ja siinä ajassa ne satunnaisemmat kaverisuhteet varmasti kariutuvatkin. Muutamiin olen yrittänyt olla yhteydessä ja paria tavannutkin, mutta silti. Olisihan se kuitenkin mukavaa, että soittaisi joku muukin kuin lehtimyyjä ja että edes joku sivulauseessa viittaisi, että on edes vähän ollut ikävä.

Kiihkeää viestinvaihtoa

Heh, tänään on ollut mielenkiintoista sähköposteilua aiemmin mainitun kanssa. Etupäässä moraliteeteista ja kaverikoodistosta mitä tulee kaverin exän kanssa tapahtuviin asioihin. :)

Ihailtavaa rehellisyyttä

klikkamalla isommaksi

I am happy

Olen joskus aiemminkin maininnut Neverdicen täällä ja nyt kaverit ovat saaneet videon esikoisalbuminsa ensisinglen seuraksi. Jos siis kuulut industrialfolkmetallin vannoutuneisiin ystäviin (tai kuten todennäköistä on, et ole koskaan kuullutkaan siitä), niin tässäpä sitä olisi:

Neverdice: I Am Happy from Neverdice on Vimeo.

Suorituspaineita

Mitä enemmän aikaa vietän kotimaassani, sitä selvemmäksi tulevat ne asiat, joiden takia en täällä erityisen hyvin viihdy. Suurimpana syynä ei ole sää tahi pimeys (no helppohan se on sanoa kun on koko talven viettänyt kesää) vaan ympäröivät ihmiset. Alkaen sellaisista perusasioista kuin vaikka silmiin katsominen ja hymyileminen. En todellakaan tiedä, kenen etu on se, että metron liukuportaissa tuijotellaan omiin varpaisiin tai jos vahingossa silmänsä sattuukin ohjaamaan vastaantulijoiden kaistalle, ei katseiden kohdatessa voi edes hymyyn vastata. Ei se ole sama kuin treffikutsun hyväksyminen tai sitoutuminen lainan takaajaksi. Olisipahan molemmilla vähän parempi mieli ja ihmiset vaikuttaisivat avoimemmilta.

Tuo lienee yksi niistä syistä, miksi suomalaisia yleensä pidetään sulkeutuneina ja juroina. Ei nimittäin ole ensimmäinen eikä toinen kerta kun joku ulkomaalainen on vahvasti epäillyt kansallisuuttani kun en juurikaan vastaa heidän käsitystään suomalaisesta.

Toinen asia, joka tuntuu jollain tavalla järjettömältä, on olemassaolonsa oikeuttaminen. Se, että ihmisiä määritellään varsin kovasti sen perusteella, missä on töissä, mitä opiskelee ja paljonko tienaa. Että kysytään "mitä sä teet" sen sijaan että kysyttäisiin "kuka sä oot". Ikään kuin ihmissuhteissakin tuottavuus olisi tärkeämpi mittari kuin itse tekijä.

Alan pikkuhiljaa ymmärtää erästäkin ystävääni, joka finanssialan kiemuroiden selventämisen sijaan aina kysyjille vastaa olevansa taksikuski. Sillä kuitenkin saa - taksikuskeja mitenkään väheksymättä - aika hyvin karsittua ulkoisista tekijöistä kiinnostuneempia keskustelukumppaneita ympäriltään. Mikä taasen sopii itselleni kuin Poy-Sian nenään.

Haaaave you met Ted?

Olen saavuttanut suuren merkkipaalun sinkku-urallani. Olen nimittäin ensimmäistä kertaa lähtenyt yökerhosta minulle entuudestaan tuntemattoman henkilön kanssa. Rasti ruutuun, nyt voi vakiintua.

Edelleen illan parasta antia oli kuitenkin kavereiden kanssa etkoilu. Ei siitä pääse mihinkään. En tykkää suomalaisista klubeista, en tykännyt Bangkokin parhaimmista/trendikkäimmistä/kalleimmista klubeista, vaikka tiskijukan virkaa hoitava Tiesto tai Benny Benassi olivatkin varsin mukava lisä muuten ihan täysin samaa pintaliitokaavaa noudattavaan klubikulttuuriin. Ei vaan ole minua varten.

Hauskaa puolestaan oli todeta How I Met Your Motherista tutun, otsikossa esitellyn taktiikan toimivuus. Luotaa ravitsemusliikkeen viehättävimmän naisihmisen, nopeasti esittelee kaverinsa ja jatkaa itse toisaalle. Ja kun asiaa tuolla tavalla ajattelee, niin taisipa tuo olla ensimmäinen kerta kun varsinaisesti toimin wingmanina jollekulle.

Alkoholi ei kyllä vieläkään ole yhtään sen parempi päihde. Hirveän krapulan siitä vaan saa. Ja tekstintuottokaan ei suju. Puuh. Lisää kokista.