maanantaina, tammikuuta 22, 2007

Odottelua

Pari tuntia Marian päivystyksessä ja vammojen vakavuus selvisi: pinnallisia ruhjeita, ei luita murtuneena tai muutakaan. Eihän ne vakavilta tuntuneetkaan, mutta kiva tietää eikä vain veikkailla. Viikko-pari ja koko komistus on taas entisellään, lupailivat. Onni onnettomuudessa.
Lähettänyt klo

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä kuulla. Se nyt vielä olisi puuttunut, jos tuosta kaikesta olisi seurannut pysyviä fyysisiä arpia. Sympatiaa ja silitystä!

22/1/07 22:37
Takaisin Kallioon kirjoitti...

Hih, silitys tulisi kyllä nyt enemmän kuin tarpeeseen. :)

22/1/07 22:49
Anonyymi kirjoitti...

Jep. Sinkkuuden varjopuolia on juuri tuo vastoinkäymisten vastaanottaminen yksin. Itse ainakin muistan sairaalareissun parin vuoden takaa, kun istuin ja odotin tuntikausia, tosi kipeänä ja sairaalakammoisena, sekä kamalan järkyttyneenä omasta kipeydestäni, ja kaikilla muilla odottajilla tuntui olevan joku saattaja jakamassa huolta, puoliso, lapsi tai äiti (minkä tosiseikan huomaaminen ei ainakaan yhtään parantanut oloani).

Mutta toisaalta, eikös se sanonta mene, että "se mikä ei tapa, vahvistaa". Tai ainakin sitkistää kummasti. :-)

22/1/07 23:40

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)