Reissuraportti

Lyhyiden tunnelmien ja hetkien postailun sijaan voisin nyt hieman valottaa viimeisen viikon tapahtumia kun on rauhallinen sunnuntaiaamu eikä kiirettä minnekään.

Saavuin tosiaan sunnuntaina Chopinin lentokentälle ja ensimmäinen kutkutus oli kentän tuloaulassa, jonne saavuttuani sain kuitenkin viestin, että hän on valitettavasti vielä reilun puolen tunnin päässä tulossa. Sovimme kuitenkin, että nappaan bussin keskustaan ja hän nousee matkan varrella samaan kulkineeseen. Pysäkki pysäkiltä jännitys kasvoi ja iäisyydeltä tuntuva odotus palkittiin yhtenä miellyttävimmistä näyistä, mitä olen linja-auton ikkunan läpi koskaan kokenut. Hän nousi autoon ja tuli viereeni, johon olin hänelle repullani paikkaa varannut. En muista missä järjestyksessä vaihdoimme tervehdykset, hymyt tai suudelman, mutta niistä viimeeksi mainitun muistanen vielä pitkään. Se tuntui jotenkin erilaiselta. Ei pelkästään miellyttävä lämpö huulilla vaan kokonaisvaltainen hyvänolon aalto, joka sykähti lävitseni. Tässä vaiheessa tiesin, ettei ollut virhe tulla.

Asetuin samaan hostelliin kuin edelliselläkin kerralla, ei mitenkään erityinen mutta loistavalla sijainnilla. Majoitus jaetuissa huoneissa, mutta keskiviikoksi sain oman huoneen omalla pesuhuoneella ja WC:llä. Hostellieläjän pientä luksusta.

Vaihdettuani pitkät housut lyhyisiin ja kengät sandaaleihin olin valmis aloittelemaan yhteistä lomanviettoa, vaikka toinen nyt arkensa keskellä elääkin. Ensimmäinen päivä kului jotenkin usvassa kun ei oikein tahtonut ymmärtää, että kaikki tämä on oikeasti totta. Hänen kosketuksensa ja tuoksunsa. Kaupungin äänet ja vehreät puistot. En nyt tarkalleen ottaen muista missä söimme, mitä joimme tai mistä puhuimme. Toisen läsnäolo oli aivan riittävää. Jossain vaiheessa tuli hänen kuitenkin aika lähteä kotiin vanhempiensa luokse (elokuun alussa muuttaa omilleen - alentaa huomattavasti majoituskustanuksia) ja kysäisin sitten ohimennen että tietävätkö he täälläolostani johon tuli ihastuttava "no one knows you're here". Salarakas tosiaan. Parille ystävälleen on tilanteesta kertonut, mutta mitä vanhempiin tulee niin ihan ymmärrettävistä syistä voinee jättää asiasta mainitsematta.

Totesin jossain matkan alkuvaiheessa, että minusta olisi mukava tavata hänen ystäviään (kts. ohje nro 1). Vastaus oli hieman ympäripyöreä, mutta lupasi kysäisevänsä josko joku olisi kaupungissa ja kiinnostunut tapaamaan minut. Päivää ennen lähtöä se sitten onnistuikin, mutta siitä lisää myöhemmin.

Illalla rupesin hieman kokoamaan listaa asioista, joita reissun aikana olisi mukava tehdä. Aikani mietittyäni huomasin, että pääpaino oli selkeästi enemmänkin seuraan kuin aktiviteetteihin liittyvää, koostuen esimerkiksi lempiteeni Lapsang Souchongin kiireettömästä nauttimisesta Same Fusyssä (kerrassaan ihastuttava teehuone vanhassa kaupungissa) ja yleisestä strollailusta.

Päivät koostuivat pääosin yhdessäolosta, mitä nyt toinen joutui joka päivä jotain pientä hoitamaan yliopistolla tai kotonaan. Illat puolestaan päättyivät iloisenhaikeisiin eroamisiin kun molemmat kuitenkin tiesivät huomisen tuovan uuden yhteisen päivän. Ehkäpä ainoa poikkeus päivärutiineihin tuli keskiviikkona, jolloin onnistuimme lukitsemaan itsemme sisälle huoneeseen ja viettämään puoli vuorokautta syömättä tai nukkumatta vain toistemme seurasta nauttien.

Jotenkin minusta tuntui jo reissun alkumetreillä hänet nähtyäni, että jokin on muuttunut. Muuttunut sisällämme. Molemmin puolin olivat rennon huolettomat ihastumisen ja leikittelyn tunteet kasvaneet joksikin syvemmäksi. Kaipaus koventunut ja vetovoima kasvanut. Puhuimme tästä ja kysymys siitä, mitä olemmekaan onnistuneet toisillemme tekemään on ollut jatkuvana teemana viestinnässämme niin kasvotusten kuin jälkikäteen tekstiviesteinkin. Puhuimme tulevaisuudesta ja tunnetasolla kummallakaan ei ole oikeastaan mitään epäselvyyksiä. Käytännön toteutus ja etäsuhteen helppo pilaamismahdollisuus kuitenkin aiheuttivat päänvaivaa ja päädyimme kuitenkin ratkaisuun, jossa molemmat ovat tahoillaan vapaita tekemään kuten tahtoo, mutta mikäli tunteet jatkuvat tällaisina pidempään, ei liene vaihtoehtoa jossa tulevaisuuttamme viettäisimme erillään.

Ilon ja suurten tunteiden myrskyssä tuli kuitenkin perjantai. Lähtöpäivä.

Itseasiassa oma perjantaini alkoi suurella lattella ja palalla varsin herkullista juustokakkua - sekä puhelulla töistä. Ensimmäiseen en vastannut. Toiseen en vastannut. Kolmannen kohdalla uskoin, että asia lienee tärkeä ja avasin linjan. Lyhykäisyydessän tilanne työpaikalla oli sellainen, että minut oli saatava seuraavaksi päiväksi töihin, joten lyhyen neuvottelun jälkeen firma suostui maksamaan lentoliput takaisin (ei sitä tarvi kertoa, että olisi muutenkin jo tulossa tänään takaisin), kohtuulliset ylityökorvaukset sekä tietenkin hyvittämään menetetyn lomapäivän. Ei sillä, että lentolippu mitenkään kallis olisi ollut, mutta jotenkin periaatteen nimissä ajatus jollain tasolla viehättää.

Tarkoituksena oli kuitenkin tämän ihmissuhteen kanssa käydä vielä lounaalla jossakin ennen matkaa lentokentälle, mutta sitten hän muistikin koiransa olemassaolon ja päivälenkin tärkeyden. Päätimme siis, että nappaan raitiovaunun ja karautan luokseen, syömme kotitekoista lounasta ja kävelytämme koiran. Vanhempansa kuitenkin olivat töissä ja talo vapaana. Näin siis tapahtui ja viiden maissa olimme tekemässä lähtöä kun oven lukkopesästä kuului avaimen rahinaa. Hupaisa primitiivireaktio oli tietenkin piiloutua toisen huoneeseen kun siellä jo valmiiksi oli, mutta ottaen huomioon, että kenkäni ja reppuni olivat heti eteisessä nenän edessä ei sen puolikkaan sekunnin jälkeen ollut oikein mitään tehtävissä. Isänsä saapui kotiin hieman etuajassa ja oli todella rehellisesti yllättynyt kun astelin huoneesta ulos ja tervehdin häntä. Pääsin jopa letkauttamaan klassisen "I just happened to be in the neighbourghood so I decided to drop by" -repliikin joka olosuhteet huomioonottaen kantoi mukanaan erityistä huumoriarvoa. No, eipähän liene nyt kotona mitään epäselvää siitä, että onkohan tässä nyt jotain muutakin takana kuin vain mukavaa matkaseuraa. Isänsä oli kyllä selkeästi positiivisesti yllättynyt ja katseessaan oli sellainen hyväksyvä pilke silmäkulmassa, joka tuntui myös sanovan, että "tiesinpäs".

Naureskelimme tapahtunutta ratikkamatkan keskustaan ja samaan aikaan ulkona kehkeytyi uskomattoman voimakas ukkoskuuro. Sellainen, että parinkymmenen metrin matkalla ehtii kastua jo ihan kunnolla. Kuumana kesäpäivänä kun tuo ei edes ole niin epämiellyttävääkään pysäytin meidät keskelle katua ja sateen valuessa kasvoillamme vaihdoimme pitkän ja kiireettömän suudelman, jonka aikana pystyimme heittämään viimeisetkin toiveet yhdestäkään kuivasta vaatekappaleesta yllämme. Seuraavaksi linja-auto lentoasemalle, jossa nauru muuttui pikkuhiljaa yhä voimakkaammaksi rutistukseksi ja kellon raksuttaessa eteenpäin halaus vaihtui ruumiintarkastukseksi turvatarkastuksessa ja ennen katoamista huurrutettujen lasien taakse näin hänet vielä kerran pyyhkimässä kyyneltä silmäkulmastaan. Lento meni nopeasti ohi. Bussimatka Kallioon kävi nopeasti. Olin reilun parin tunnin jälkeen yksin kotonani. Tuhannen kilometrin päässä.

Koskakohan sitä pääsisi seuraavan kerran käymään...