Perusteluja

Olen varmastikin sivunnut taipumustani lyödä ihmissuhteissa jarrut päälle jos minusta tuntuu, että toinen osapuoli on enemmän jutussa mukana kuin minä itse, mutta en ole varmaankaan sen syvällisemmin ääneen miettinyt, että mistä tämä kaikki juontaa juurensa.

Ensimmäinen pidempi seurustelusuhteeni (vähän päälle puoli vuotta kolmetoistavuotiaana) päätyi lopulta siihen, että tyttö oli minuun niin rakastunut kuin tuonikäinen voi olla ja itselleni suhde oli lähinnä kädestäpitelyä ja pussailua. Siinä vaiheessa kun tuon tajusin, ajattelin jo silloin hyvin pitkälti samalla tavalla kuin nyt, elikkä on parasta pistää leikki poikki ennen kuin toinen kiintyy liikaa. Varhaisteini-ikäisen salamarakkaus oli toiselle kuitenkin jo iskenyt päälle ja viimeinen asia mitä hänestä kuulin oli se, että hänet toimitettiin toistuvien itsemurhayritysten jälkeen nuorisopsykiatriselle osastolle toiseen kaupunkiin ja tämän myötä sitten muuttivat koko perhe pois.

Ehkä tuosta on jäänyt vähän turhankin varovainen ote ihmissuhteisiin, mutta tosiaan minulla tuota historiaa vasten soi erittäin voimakkaasti hälytyskellot siinä vaiheessa jos toinen on tunnetasolla huomattavasti syvemmin mukana mittelössä ja itselläni on epäilys, etten kykene vastaamaan samoilla tunteilla toiselle.

Yleensäkin kun ajattelen ihmissuhteita ja yksinäisyyttä, niin huomaan lähinnä kaipaavani jotakuta, jota rakastaa. En tarvitse ajatuksissani koskaan ketään tähän vierelle, joka rakastaisi minua. Se ehkä tulee kaupanpäällisenä sitten siinä jos löytäisin henkilön, jonka kanssa uskaltaisin heittäytyä. Tahtoisin vain olla lähellä ja pitää hyvänä. Se, että saan toisen nauttimaan tuottaa itselleni suurempaa nautintoa kuin pelkkä vastaanottaminen.