Pieni hetkellinen tuntemus siitä, että en ehkä haluaisikaan elämältä sitä rivitalonpätkää ja perhettä. Ajatus siitä, että keskittyisikin enemmän töihin ja eläisi ilman vakituista suhdetta.
Huh huh, onpa ihminen sopeutuvainen. Ainakin nyt hetkellisesti ajatusmaailma on muokkautunut aika vahvasti sinkkuuteen ja urasuuntautuneisuuteen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
9 kommenttia:
Mistä tämä ajatus että ne sulkisivat toisensa pois? Outoja ihmiset nykyisin on.
Edelliselle kommentoijalle: Urasuuntautuneisuus nimenomaan tässä nykymaailmassa ja nykytyöelämässä sulkee aika helpostikin perhe-elämän poies. (Mikä ei välttist ole ollenkaan huono valinta.)
Ei ne nyt suoraan toisiaan poissulje, mutta kun on jotenkin aina vaan elämän tarkoituksena ollut se, että on joskus hyvä isä jollekulle, niin itseä vaan hämmästyttää, että mistä tuollaiset ajatukset sikiää. :) Mutta onhan tässä vielä aikaa kaikelle. Hetkellisiä ajatuksia vain.
Perheellisenä joutuu aina tekemään kompromisseja työn suhteen, tasapainotella työn ja vapaa-ajan suhteen. Kärjistetysti siis ei voi tuosta vaan hypätä työhön, joka vaatii 200 päivää matkustamista vuodessa. On vaikea antaa kaikkea työlle jos on muita sitoumuksia, ja jos valittavana on kaksi ehdokasta, joista toinen voi antaa kaikkensa ja toinen taas 60%, niin valinta lienee jokaiselle selvä.
Niin, onneksi olet mies. Voit lykätä sitä isyyttä sinne 70-vuotiaaksi, ja vaikka et lykkäisikään, vaimosi on se, jolle tulee uraongelmia, ei sinulle.
Lähinnähän ne uraongelmat tulisivat omasta päästä, eli ei välttämättä ottaisi vastaan sellaisia töitä, jotka liikaa verottaisivat perheen kanssa vietettävää aikaa ja sitä kautta hidastaisi/estäisi omaa urakehitystään.
Mun mielestä yks maailman virheellisimmistä ja hullunkurisimmista yleistyksistä on se, että jos a)elää vakkarisuhteessa tai b)hankkii lapsia, niin siihen tulee samantien kaupanpäällisiksi farmarivolvo, rivarinpätkä, kultainennoutaja, ja tylsäperuselämä. Tiedän, että käytit tuota rivaria tekstissäsi vain ikäänkuin metaforana, mutta pakko silti tarrata kiinni tuohon, kun sen niin usein kuulee jostakin.
Mä tiedän monia hyvinvoivia lapsiperheitä, jotka elävät tosi villiä ja boheemiakin elämää. Kyllä se on ihan asennekysymys, että pitääkö sen lapsen tai aviopuolison takia sitten hankkia tylsä vakkariduuni, kanarianmatka ja ykkösbonuskortti. Voi lapsenkin kanssa reissata, voi olla paljon töissä, voi elää tiivistä seurapiirielämää. Eikä lapsi siitä välttämättä kärsi, se riippuu paljon vanhemmista.
Sulla on kiinnostava blogi, ja jänniä ajatuksia. Joskus ne ovat tosi kypsiä, ja välillä taas tuntuvat hirmu "nuorilta". Se tästä tekeekin niin aitoa luettavaa.
Laura
No ainakaan lapsen ja vaimon kanssa ei asuta yksiössä Kalliossa. :) Kantakaupungista ei taas järjellisillä tuloilla näillä asuntojen hinnoilla osta kolmiota, joten muutto on kuitenkin edessä jonnekin hieman harvemmin asutulle ja jos muutta haja-asutusalueelle, niin harvemmin siellä sitten kerrostaloon hakeutuu. Ja rivarin päätyasunnon kasvattina tuo vaan kuulostaa niin luontevalta kehitykseltä...
Viiliä ja boheemia ei elämäni ole mielestäni nytkään, joten tuskin lapsen saannin myötäkään. Ellei sitten silloin tajua menettäneensä villiä nuoruuttaan ja koeta kompensoida vauhdilla.
Sitäpaitsi minulla on jo sekä ykkösbonus- että S-etukorttikin. Farmariautosta sentään olen jo päässyt eroon. :)
Mukavaa että kiinnostaa. Tuollainen palaute tekee aina iloiseksi ja kannustaa jatkamaan kirjoittelua. Ja allekirjoitan kyllä tuon kypsyysjutun. Toisinaan sitä jopa tuntee itsensä vanhaksi ja toisinaan taas todella naiiviksi. Mutta niin sitä varmasti pitääkin, kun on käytännössä katsoen koko elämä vielä edessä. Koskaan ei valmiiksi tule, mutta aina voi kehittyä. :)
Eiköhän nuo aatokset ole aika tyypillisiä, tai ainakin omassa kaveripiirissä niiden kanssa elellään. Toisaalta se mieli kyllä sitten muuttuu nopeasti tilanteen mukaan :)
Henk. koht. ei varsinainen "urakehitys" kauheasti kiinnosta, vaan kehitys laajemmin ottaen. Siihen kuuluu myös se mielekäs työ, mutta ennen kaikkea ihmiset. Sosiaalisia olentoja kun ollaan.
Joskus nuorempana ajattelin vähän toisin. Silloin jotenkin se bisnespuoli kiehtoi enemmän. Mutta kun työelämää aikansa ihmetteli, niin eipä sitten enää samalla tavalla kiinnostanutkaan.
Tää ainakin ymmärtää. Silti suurin toiveeni on saada aviomies ja lapsia, mutta... Tässä kun on jo pari vuotta eläny sinkkuna, ilman lapsia, ja katellu vaan vierestä kavereiden perhe-elämää, seurustelua, ym., niin rupee jo sen verran oleen kypsä "odotteluun", että välillä sitä huomaa itsekin miettivänsä, että ehkä tää kaikki oliskin helpompaa, jos elelis vaan itsekseen. Sitä on niin tottunu siihen "vapauteen" ja siihen, ettei oo tilivelvollinen kellekkään menoistaan, että pelottaa oikein ajatella, että osaisko sitä enään edes seurustella. No, vaikka näitä välillä mietinkin, niin kyllä mä sen miehen ja muut halun kyllä, mut tässä odotellessa rima on ainakin noussu jo tosi korkeelle. Ihan kuka tahansa ei kelpaa. Ja halun olla täysin tietoinen omista tunteistani, että todella haluan sen kyseisen miehen kanssa sitten olla ja elää. Jos tarvii miettiä halunko tätä, niin sitä ei sitten kyllä halu. Että tällästä tällä kertaa... =) Hyvää viikonloppua!
Lähetä kommentti