En ole koskaan lukenut äitini kirjoittamia kirjoja, mutta lukaisin nyt hänen esikoisteoksensa, joka on julkaistu hänen ollessaan kuuden-seitsemäntoista vanha. Fiktionaalinen teos, mutta taustat tietäen hyvinkin omaelämänkerrallinen osaltaan.
Tietysti nuoruus kuusikymmenluvun lopulla oli mielenkiintoinen, mutta kun pääasiassa ovat tunteet ja tuntemukset, ei teksti sinällään vanhene. Mitään kirjallisuuden merkkiteosta tuosta nyt ei saa tekemälläkään, sillä on jokseenkin selvää, että kirjoittajana on ollut teini-ikäinen, vaaleanpunaisia sydämiä nähnyt (ja menettänyt) tyttö. Mutta katsauksena oman vanhemman sielunelämään se pitää otteessaan varsin hyvin.
Suurin kokemus tuosta nyt kuitenkin tuli ajatusten hetkittäisestä samankaltaisuudesta ja myös siitä suhtautumisesta maailmaan, jonka hän on ilmeisen hyvin kasvatuksen myötä onnistunut lapsilleen siirtämään. Tietysti hänellä oli enemmän vasemmistolainen suhtautuminen moniin asioihin - lähinnä vastavetona muuten varsin valkoiseen sukuhistoriaan. Mutta koska politiikasta tai uskonnosta ei koskaan meidän perheessä puhuttu, sai molemmat lapset muokata oman maailmankuvansa oman ajattelun kautta. Siten onkin jännää, miten erilaiset ihmiset minusta ja siskostani onkaan tullut. Uskonto, jota äidillenikin vielä opetettiin rankimman syyllistämisen kautta, tosin putosi sen sukupolven myötä tästä perheestä. Isoäidin hautajaisissa kirkon eturivissä istuvista kahdeksasta lähisukulaisesta vain yksi enää kuului kirkkoon.
Avartavaa ja mielenkiintoista luettavaa kuitenkin. Vaikka saakin jaarittelemaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti