Hihkaiskaa kommenttilaatikkoon, jos osaatte samaistua aiheeseen tai teillä on vastaavia tai täysin päinvastaisia kokemuksia.
Juttelin nimittäin viikonloppu, pari sitten vuokralaisen kanssa ihmissuhteista ja siitä, miten naisilla on tapana kiintyä ja takertua vääränlaisiin miehiin - monesti siihen ensimmäiseen rakastettuun - ja hakkaavan päätänsä seinään ties kuinka kauan ennen lopullista eropäätöstä. Järkeilimme yhdessä, että homman täytyy liittyä siihen, että kehenkään muuhun ei ole aiemmin ollut yhtä vahvaa tunnesidettä ja siten niiden tunteiden huumassa toiselta sietää enemmän kuin olisi tarvetta. Kaiken pystyy kuittaamaan sillä, kuinka voimakkaita tunteet ovat ja kuinka sitä toista niin rakastaa. Koska ei ole koskaan tuntenut mitään vastaavaa keneenkään muuhun, ei osaa välttämättä ajatella, että itselle voisi olla tarjolla jotain parempaakin. Että jos vielä hetken aikaa odotan niin kyllä se siitä muuttuu tai asettuu aloilleen. Ja sitten jossain vaiheessa kun on riittävästi päätään hakannut seinään, tulee aika, jolloin pystyy viimein tekemään lopullisia päätöksiä seurustelun suhteen (jonka jälkeen sitten pari kertaa palataan yhteen ja erotaan ennen oikeasti lopullista eroa). Ja vasta tämän, "jokanaisen kehitysprosessiin" kuuluvan tuskastelun jälkeen osaa ruveta etsimään miehestä jotain muutakin kuin "jännittävyyttä" ja "elämyksiä".
Siis että pitääkö naisen kokea ensin huonoa kohtelua ja välinpitämättömyyttä osatakseen todella arvostaa miestä, joka oikeasti välittää ja pitää huolta, ei sekoile tai pitele pahoin ja tarjoaa vain luotettavaa kumppanuutta ja rakkautta? Yllättävän monesti nimittäin ainakin omassa tuttavapiirissä tarina menee enemmän tai vähemmän juuri em. kaavaa noudattaen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
9 kommenttia:
Mun ekassa suhteessa se oli poikaystävä joka takertui. Tämä oli siis hänellekin ensimmäinen suhde. Niin että osaa ne miehetkin.
En kyllä näkisi että ainakaan omissa suhteissani on ollut mitään merkitystä sillä onko tyyppi ollut jotenkin "jännittävä" tai "turvallinen". Tietyssä tilanteessa vaan tulee vastaan tietty tyyppi, jonka kanssa kuuluu niks naks ja sitten homma joko menee vituiksi tai toimii.
Blogiasi seuranneena tuli miltei pakko kommentoida tähän koska muistutat suuresti erästä minulle tärkeää miestä, jonka sinkkuuteen minä olen osasyyllinen.
Aiemmissa suhteissani minä olen ollut se, joka on kävellyt pois, koska toisessa osapuolessa ei ollut pidemmän päälle riittävästi "munaa" pitämään minua aisoissa ja näyttämään kaapin paikkaa. Jokunen vuosi tuli etsittyä sitä oikeaa, joka ei olisi valmis antamaan minulle vaikka sitä kuuta taivaalta (jotain rajaa siis pitää olla ;), kunnes vihdoin tuli vastaan ihminen, joka näytti sen kaapin paikan muutaman vuoden taistelun jälkeen ja kesytti minut.
Ja se miten tämä liittyy kyselyysi menee kautta rantain siihen, että oletko Puolalaisen mielestä liian "tuttu ja turvallinen" ja olet valmis antamaan kaikkesi hänelle jos hän vain näyttäisi vihreää valoa sinulle? Entä jos hän kaipaakin jonkinlaista "kovuutta" suhteeseen eikä vain koiramaista palvovaa hellyyttä ja huolenpitoa ja sitä kuuta taivaalta?
No, ottaen huomioon että osasyynä eroonsa oli se, että mies ei ollut juurikaan millään tasolla kykeneväinen mukautumaan hänen elämänsuunnitelmiin tai muuhunkaan, niin en usko että hänen edellinen suhteensa ainakaan siihen kaatui tai että ongelmana olisi ollut se, että mies olisi liikaa hännystellyt.
Osaan samaistua valitettavan hyvin, elän juuri sitä vaihetta taas itsekin että kahdesta vaihtoehdosta se lapsellinen renttu kiinnostaa, kiltti ja kiva ihminen ei. Olen erittäin turhautunut itseeni tästä(kin) syystä.
Itseäni ei rentut ja kusipäät kiinnosta, eikä myöskään yltiökiltteys ja ihan sama -olemus. Pitää olla kunnon kansalainen ja kunnollinen, kilttikin ihminen, mutta särmää pitää aina löytyä. Ilman sitä ei mielenkiinto pysy yllä varmaan kenelläkään, puolin ja toisin.
Ehkä tuo mainitsemasi kaiken pahan sietäminen rakkauden huumassa kuuluu nuorempien naisten elämään, mutta kun alkaa päästä lähentelemään kolmeakymmentä (ehkä 25 vuottakin jo suurimmalla osalla riittää) on ainakin omassa kaveriporukassa tullut huomattua, että itsetunto alkaa olla jo kunnossa, ei ole tarve miellyttää enää ketään tai yrittää mielistellä muita hyväksynnän toivossa. Näin ollen alkaa myös tajuta sen, mitä itse ansaitsee ja millaista kohtelua osakseen haluaa ja kuuluu saada.
Tosin joskus se rakkaus on sokea, mutta olisiko siinäkin vain kyse pakkomielteestä toista kohtaan ja siitä, että pelkää menettävänsä toisen ja jäävänsä yksin, ei olekaan enää hyväksytty ja pidetty... Mikä voisi näissä tapauksissa olla parempikin asia. Totuuden kohtaaminen voi olla pelottavaa.
Äh, emmä tiedä :D
"...on ainakin omassa kaveriporukassa tullut huomattua, että itsetunto alkaa olla jo kunnossa, ei ole tarve miellyttää enää ketään tai yrittää mielistellä muita hyväksynnän toivossa. Näin ollen alkaa myös tajuta sen, mitä itse ansaitsee ja millaista kohtelua osakseen haluaa ja kuuluu saada. "
Tuo on ehkä juurikin se, mitä hain takaa. :) Omassakin kaveripiirissä juuri tuonsuuntainen kehitys on toistunut todella monella naisihmisellä.
Mielenkiintoista. Olen sinänsä täysin päinvastaista mieltä, että oman kokemuksen ja kavereiden kokemusten mukaan mihet ovat niitä, jotka jäävät roikkumaan ensimmäiseen suhteeseen.
Tuntuu siltä, että (valitettavan) monille miehille se ensimmäinen tyttöystävä on ikuisesti naisista täydellisin. Ts. uuteen suhteeseen voidaan ryhtyä, mutta täydellisen tyttöystävän mielikuva on aina se ensimmäinen entinen.
Ollaan tultu siihen tulokseen, että pojat ovat itseasiassa niitä, joilla tunteet ovat suuremmat ja voimakkaammat kuin tytöillä ja kiintymys exään on joskus jopa pelottavaa (koettu tämäkin). Tarkoitan nyt siis nimenomaan nuoria poikia ja niitä ihan ensimmäisiä oikeita tyttöystäviä. Onneksi jotkut miehet näyttävät sentään pääsevän ensimmäisestään jossain vaiheessa aikuisuuttan yli ja kuva naisista ja seurustelusta muutenkin realisoituu.
Ja joo, en nyt väitä että kaikki miehet haaveilisivat sairaalloisesti ensimmäisestä teini-ikänsä rakkaudesta, joka on itse Venus jumalatar. Tuntuu vain, että miehissä näitä tapauksia on jonkun verran enemmän kuin naisissa.
Niin ja huonolla kohtelulla ei siis ole tämän kanssa tekemistä, vaan se eka tyttäystävä on yleensä oikeasti kiva ja ihana tyyppi, mutta teiniseurusteluilla on tapana jossain vaiheessa päättyä. Yleensä miehet, jotka ovat jäänneet exään roikkumaan ovatkin tietysti jätettyjä.
Taitaa olla niin, että ihan sukupuolesta riippumatta, se jää roikkumaan joka on tuntenut vahvemmin eikä saannut tunteilleen yhtä voimakasta vastakaikua. Kestää aikansa ennen kuin osaa siirtää rakkauden kaipuunsa ja sen antamisen halun johonkin toiseen henkilöön, kun kokee että jotain on jäänyt aiemmin saavuttamatta ja saamatta. Siis jotain on jäänyt "kesken" toisen kanssa
-ano
Niin, mutta miehille ei liene tyypillistä se, että yrittää irtautua siitä suhteesta ja palaa kuitenkin takaisin, vaikka vannoisi itselleen, että ei enää koskaan...
Jos nyt omaa ensimmäistä teini-ihastusta ajattelee, niin pistin pelin poikki siinä vaiheessa kun toinen alkoi olla puolen vuoden tapailun jälkeen vähän liian kiinnostunut ja rakastunut. Lopputulos oli sitten se, että neiti laitettiin pakkohoitoon lukuisten itsemurhayritysten takia. "Mä tapan itteni jos jätät mut" ei varmasti hänestäkään näin jälkikäteen ollut mikään fiksuin sanavalinta, vaikka tiettävästi saikin vajaa kymmenisen vuotta sitten jo ensimmäisen lapsensa ja toivottavasti myös elämänsä raiteilleen.
Lukioihastuksen jätin vajaan kolmen vuoden seurustelun jälkeen ja hänelläkin oma aikansa kesti asian sisäistämisessä, vaikka "vanha suola" janottikin jonkin aikaa.
Exän kanssa taasen päädyttiin ihan rationaaliseen eroon, tunteet kun olivat molemmin puolin hiljalleen hiipuneet ja mukaan tullut kolmas henkilö sattui kuvaan kuitenkin niin hyvin, että tämä järjestely on ollut kaikille paras.
Puolalaiseen minulla ei taasen ole ollut varsinaista suhdetta, jonka alkua tai loppua voisi määritellä. Tunteet ovat olemassa, mutta en mielestäni mitenkään häiriöksi asti ole yhteyttä pitänyt tahi aktiivisesti kiinni roikkunut.
Hmm... kaipa minulla joku pointtikin tässä oli. Ehkäpä se, että jokainen kokemus on yksilöllinen ja jätetty on varmasti taipuvaisempi takertumaan. Mutta en ole hirveästi kuullut, että mies olisi henkisellä tasolla sitoutunut naiseen ja sietänyt kaikenlaista vain sen takia, että tuntee niin vahvasti. Seksin takia varmasti moni mies on taasen roikkunut huonoissakin ihmissuhteissa, mutta se on eri asia. :)
Niinpä niin...
Olen hyvän matkaa yli kolmekymppinen nainen, jolla on kohtuullisesti mieskokemusta. Pari aikuisiän pidempää suhdetta ja sopiva määrä muita virityksiä.
Olen yrittänyt miettiä, että miksi sitä jumankauta aikuinen ihminen jää kiinni johonkin ihmiseen. Edelleen lähes päivittäin muistelen miestä, jonka kanssa en ole seurustellut ehkä kahteen vuoteen (riippuu miten lasketaan).
Ymmärrän, että nuori ihminen jumittaa, mutta "aikuinen", joka on nähnyt mualimaa ja monenlaista miestäkin...
En tiedä. Kai minun oli niin hyvä olla hänen kanssaan ja vaikka suhde tietyistä syistä loppui, en koskaan alkanut ajatella hänestä pahaa. Vai muistelenko siksi, että alitajunnassa pyörii, että entäs jos kuitenkin vielä...
Tiina
Lähetä kommentti