Tulvaportti

Kaikille lienee tuttua kauraa ne ihmissuhteiden kuivat ja vähän tapahtumarikkaammat kaudet. Eli kun ei ole mitään tahi ketään, ei tosiaan ole mutta sitten kun jotenkin onnistuu repäisemään jotain pient käyntiin on oven takana jo ruuhkaksi asti ihmisiä.

Tai ruuhka nyt lienee vähän liioiteltu termi, mutta viime viikolla sain sähköpostia henkilöltä, jonka kanssa hieman juttelin erään kirjan julkkareissa. Olimme tavanneet kerran aiemminkin virallisissa merkeissä, mutta mielestäni siinä ei ollut mitään sellaista, että olisi pitänyt perään huudella. Mutta sain kuitenkin viime viikolla häneltä sähköpostia. Viaton viittaus edeltävänä päivänä käytyihin keskusteluihin, sinänsä merkityksetön kysymys ja yleistä ihastelua säästä. Eli juuri sellainen viesti joka ei välttämättä tarkoita mitään, mutta herättää kysymyksiä.

Ja tänään sitten saan sähköpostia, jossa vain kummastellaan sen tarkemmin erittelemättä osapuilleen, että unet ovat kummia, niihin voi eksyä mitä erikoisimpia henkilöitä mielenkiintoisissa yhteyksissä ja että ne voivat olla miellyttävällä tavalla hämmentäviä.

Ikään kuin asiasta olisi jäänyt jotain epäselväksi, pyysin kuitenkin tarkennusta vielä siihenkin. Kuumia tunnelmia, haluttomuutta herätä, työpäivän mittainen kestovirnistys ja kiitokset virkistyksestä. Just.

No, leikitään mukana. Eihän sitä kai nyt voi olettaa, että minä mukamas stalkkaisin hänen relationship statuksensa facebookista ja siten tietäisin että hän seurustelee. Tavallaan kiinnostaisi, että kuinka pitkälle asian voi viedä ennen kuin tuo poikaystäväkortti pelataan. Jos vaikka oppisi taas jotain uutta naisten ajatusmaailmasta.

Matkakuume vol. 7249

Just. Lupasin itselleni että nyt ainakin tämän kesän katsoisin ennen kuin rupean edes suunnittelemaan mitään reissuja tähän väliin. Mutta kun lueskelee kavereiden facebookstatuksista siitä, kuinka yksi on Los Angelesissa, toinen varannut lentoliput Indonesiaan, kolmas aloittelemassa reissua Etelä-Afrikassa ja vielä lisäksi ne lukemattomat ulkomaalaiset tutut, joiden arkea kotimaissaan pääsee seuraamaan niin ihmekö se on että alkaa menojalkaa vipattaa.

Minua kiinnostaisi lähteä Etelä- ja Väli-Amerikkaan. Olen lukiossa aikanaan lukenut pari vuotta espanjaa, mutta tähän mennessä käytännön harjoitukset ovat olleet luokkaa "Papas arrugadas con mojo y un litro de vino tinto de la casa, por favor". Tai kyllähän sain selitettyä myös suomalaisen Pikku-A, Iso-A ja A1 -korttisysteemin espanjaksi teneriffalla vittuuntuneena ollessani (prätkäily on muuten ehkä parasta terapiaa ikinä). Mutta pointtina siis että olisi varmastikin ihan hyvä päästä treenaamaan tuota valitettavasti rapistuvaa kieltä. Ja mikäs sen mukavampaa kuin matkustella pitkiä päiviä bussilla halki Pampasta.

Niin. Terapiaa.

Kuinka saatanan köyhä pitää ihmisen luonteen ja aivotoiminnan olla, että voi samaistua David Guettan Memories -biisiin. Siis tuossa ei ole minkäänlaista taiteellista arvoa ja jos joku tunnustaa että löytää tuosta jotain vittuilevaa ja halveksivaa antropologiaa syvällisempää sisältöä, niin varaan puoli tuntia one-on-onea hänen kanssaan.

Lainaan tähän nyt kaikkien tekijänoikeuslakien (ja halujeni) vastaisesti laulun "lyriikat":

All the crazy shit I did tonight
Those will be the best memories.
I just wanna let it go for the night
That would be the best therapy for me.

All the crazy shit I did tonight
Those will be the best memories.
I just wanna let it go for the night
That would be the best therapy for me.

Hey, hey, yeah, yeah.
Hey, hey, yeah, yeah.
Hey, hey, yeah, yeah.
Hey, hey, yeah, yeah.

Yeah, yeah.

All the crazy shit I did tonight
Those will be the best memories.
I just wanna let it go for the night
That would be the best therapy for me.

All the crazy shit I did tonight
Those will be the best memories.
I just wanna let it go for the night
That would be the best therapy for me.

Hey, hey, yeah, yeah.
Hey, hey, yeah, yeah.
Hey, hey, yeah, yeah.
Hey, hey, yeah, yeah.

It's gettin' late but I don't mind.
It's gettin' late but I don't mind.
It's gettin' late but I don't mind.
It's gettin' late but I don't mind.
It's gettin' late but I don't mind.
It's gettin' late but I don't mind.
It's gettin' late but I don't mind.
It's gettin' late but I don't mind.

Hey, hey, yeah, yeah.
Hey, hey, yeah, yeah.
Hey, hey, yeah, yeah.
Hey, hey, yeah, yeah.

Eli olet tehnyt tänään (kännissä) jotain "kreisii shittii". Yökerhoympäristössä tämä tarkoittanee pisuaariin oksentamista, Mr. Douchebag May 2010 -tittelin voittamista tai hyvällä tuurilla jopa jotain hätäistä vessakoppipanoa, joka keskeytyi portsareiden väliintuloon ei-pornoleffamaisella otteella. Ihan vitun kreisii shittii. Tai sit sä joit vaan niin vitusti et se oli ihan kreisii shittii. Mut vittu elämän parhaita muistoja salettiin!

No, mutta tarvithan sä helvetti soikoon terapiaa. Kun 37,5 tuntia on niin perkeleen raskas työviikko ja kaiken lisäks sun Ed Hardyn paidalle läikkyi El Tiempoa ja Stockan Exclusive-korttikin muutettiin takasin tavalliseks. Buu-faking-huu. Mut nyt ku on baarissa tekees kaikkee kreisii shittii ja pääsee irti tosta pahasta maailmasta hetkeks niin se on niinq ihan parasta terapiaa. Ku elämä on niin vaikeeta ja kohta mökillekin tulee hyttysiä. Hey hey jeah jeah hey hey jeah jeah. No mut onneks mä oon niin kännissä ja kello on kohta niin paljon että muutkin voi olla niin saattais ehkä heruu. Ku vittu vähän lisää kreisii shittii tähän iltaan vielä nii tää olis mun elämäni paras ilta, jota voi sitten eläkkeellä muistella. Ihan salettiin elämässä ei ikinä tuu olee mitään tän kreisimpää shittiä tai parempia muisoja. Et vitun hyvä biisi, hey hey jeah jeah hey hey jeah jeah hey hey jeah jeah hey hey jeah jeah! Kohta tulee pilkku mut mä en maindaa ku mun elämä on niin vitun täydellistä!

Crazy shit indeed.

Yö vieressä

Miksi asioista pitää tehdä niin monimutkaisia? Eilen käytiin Kaisaniemessä festaroimassa Vuokralaisen kanssa ja ilta jatkui pienellä porukalla lopulta hänen luokseen. Tosin siinä puolenyön jälkeen viimeisetkin vieraat rupesivat tekemään lähtöä ja kun itsekin olin hieman suunnittelemassa samaa, kysäisi hän suoraan että odotanko mä täällä jos hän käy päästämässä ihmiset ulos. Mitenkäs sitä muuta nyt tuohon vastaisi kuin myöntävästi?

Jäin siis sohvalle siemailemaan lasiani tyhjäksi ja kuuntelemaan taustalla soivaa musiikkia. Hetken kuluttua hän saapuu takaisin asuntoonsa ja tulee vierelleni. Heittytyy makuulle ja nostaa jalkansa syliini siten, että en voi luonnikkaasti pitää käsiäni oikein muualla kuin hänen reidellään. Kovasti tosin yritin hakea paikkaa sormenpäilleni, mutta se äityi vain päämäärättömäksi vaelteluksi pitkin hänen jalkojaan, reisiään, lantiotaan sekä vatsaansa. Kurottauduin lähemmäksi, huuleni vain millien päässä hänen ihostaan paikassa, josta paita oli kätteni liikkeiden myötä hennosti liukunut navan korkeudelle. Jonkinlaisessa sanattomassa yhteisymmärryksessä hipaisen ihoaan hellästi huulillani ja kömyän hänen viereensä. Nukumme yön toisiamme vasten ja aamun tullessa herättyämme keitämme kahvit, keskustelemme tulevaisuudensuunnitelmista, lapsista, toiveista, unelmista.

Hänen kanssaan tuntuu luonnolliselta olla. Lähdemme ulos ja erkaantuessamme halaamme. Tilanne ei ole mitenkään vaivaannuttava, mutta lienemme molemmat hieman ymmällämme siitä, mitä välillemme on viime aikoina kehkeytynyt.

Elämäni kaksi puolta

Mitäs mun siviilielämässä on viime aikoina ollut? Alkoholia ja Vuokralaista.

Asiat eivät varsinaisesti ole edenneet mihinkään suuntaa jälkimmäisen kanssa, enkä koe suhteeni ensimmäiseenkään hirveästi syventyneen. Mutta tapaamme kuitenkin keskimäärin viikottain (alkoholin kanssa toisinaan useamminkin) ja eilen saatiin vihdoin katseltua ja vaihdeltua lomakuvia. Kun on sekin ollut sillä to-do -listalla jo varsin pitkään. Luonnollisesti koko prosessi hoidettiin sohvalla kyljikkäin kujeillen ja kiehnäten.

Fyysisellä puolella jatkamme edelleen samoilla linjoilla, eli toisen kosketusta ei kumpikaan kavahda ja olkavarret sekä polven tienoo nyt ainakin ovat "sallittua aluetta", jossa vuorotellen kädet käyvät. Mutta silti vedämme koko esitystä ihan kaverimeiningillä.

Emme varmaan kumpikaan oikein tiedä, että mihin suuntaan tämän haluaisimme kehittyvän. Nykyinen tilanne on (oletettavasti) molemmin puolin niin miellyttävä, että sitä ei haluaisi pilata ainakaan hommailemalla jotain sellaista, mikä saattaisi asiaa muuttaa jotenkin vaivalloiseksi.

Tulisikohan musta hyvä gay friend?

All my friends are getting pregnant or married, I'm just getting drunk

Pari päivää sitten sain yhdeltä lukiokaverilta kuulla että hän on raskaana. Ei ihan suunniteltu juttu, mutta hän kuitenkin vaikutti olevansa onnensa kukkuloilla, joten ei siinä itsekään osaa muuta olla kuin vilpittömän onnellinen toisen puolesta.

Itse olen siivonnut kämpän perusteellisesti ja kun imuri on laitettu syrjään ja viimeisetkin pölyt pyyhitty pinnoilta iskee tyhjyys. Että mitäs sitten? Miksikäs sitä oikeastaan siivoaakaan? Että voisi palkita itseään avaamalla punkkupullon?

Kaiholla muistelen sitä aikaa kun pidin yksin juomista vielä jotenkin outona ja pahana asiana. Nykyään taas tuntuu että suurimman osan ajasta saatan humaltua yksikseni. Vaikka onhan ne tarkoituksetkin erit sosiaalisella ja solitaarisella juomisella.

Ja nyt kun asiaa hetken mielessään pyöritteli, rasahti pullo Masia auki. Taas vaihteeksi.

...

Kappas, tuossa kesken lauseen ja hyvän itsesääliinvalumisliu'un ottikin yhteyttä eräs Latviassa asuva erittäin läheinen ystävä. Tahtoi kiittää yhdestä DVD:stä, jonka tein hänen kaverinsa polttareita varten, mutta päädyimme taas tapamme mukaan juttelemaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Kuten siitä, miten hänelle tuli eräässä isommassa Rimissä viiniosastolla minä mieleen ja kuinka hänen kohta nelivuotias poikansa sattui myös samaan syssyyn mainitsemaan että täällä hän oli minun kanssani. (En muuten tiedä kumpi tekee naisiin suuremman vaikutuksen: se että tulet toimeen heidän lapsensa vaiko heidän koiransa kanssa - riippunee naisesta, mutta jos sillä on kumpi tahansa, niin nainen ei välitä vaikka osoittaisit 90% huomiostasi sille etkä naiselle. Hänen sydämensä sulaa silti).

Meillä tosin synkkaa muutenkin aivan loistavasti ja voin sanoa että hän miehineen ja muksuineen kuuluu ehkä itselleni läheisimpiin ihmisiin vaikka olemmekin vasta reilun vuoden tunteneet. Tosin Latviassa yhteiselomme oli varsin intensiivistä ja he ehtivät Thaimaassakin käydä lomailemassa ja silloinkin tuli vietettyä reilusti laatuaikaa yhdessä. Ja kaipa sekin on verrattain suuri luottamuksenosoitus, että pari kuukautta sitten sain kunnian vahtia tuota heidän kolmi- ja puolivuotiasta pari tuntia leikkipuistossa vaikka lapsi puhuukin pelkkää saksaa ja latviaa. Mutta ihan hyvin sen ikäisten kanssa vielä kahden vuoden yläastesaksallakin pärjää.

Voisi lähteä käymään taas sielläkin. Tosin nyt olen taas jonkin aikaa sidottuna erään suurehkon kotimaisen firman CRM-järjestelmän kehittämisprojektissa. Josko vaikka loppukesästä...

Out of place

Lainaan Facebookin statuksessa Bukowskia, eräs kavereista vastaa siteeraamalla Sartre:ta. Juon seuraavan kulauksen Karjalaa ja totean hiljaa itselleni jotain kahdesta eri maailmasta.

Matkaillessa tulee (toivottavasti) länsimaisena kermaperseilijänä myös tutustuttua siihen kankun puoliskoon, joka nukkuu mielellään sisäklosetittomassa parin dollarin yömajassa, reissaa toista vuorokautta putkeen täkäläisittäin liikennekelvottomassa bussissa ja syö nimeämättömissä olevaa proteiinia paikallisesta katukeittiöstä.

Ei siis sillä ettenkö olisi sattuman kaupalla ollut boustailemassa viime viikollakin fiinissä samppanja-teistingissä Bossin puvussa, mutta jotenkin enenevissä määrin itseäni on alkanut huolestuttaa se, että ovatko nuo ihmiset oikeasti kosketuksissa tuon toisen kankkunsa kanssa?

Hifistelylle ja barokkihomostelulle on kyllä paikkansa, mutta jos se on ainoa maailma, jossa on sisällä niin elämä jää kyllä väkisinkin kovin vaillinaiseksi. Vähän kuin lukisi kirjasta vain yhden sivun.

Itse olen kuitenkin enemmän kotonani silloin kun minulla ei ole kotia, kun olen aseeton ja tietämätön kaikesta ja vieraat kulttuurit opettavat minulle nöyryyttä. Tavallaan tuossa kiteytyy tietty osa matkustusfilosofiaani, jota Puolalainen aikanaan kommentoi masokismiksi.

Ehkä siinä on jotain perää. Että kun täällä on asiat niin hyvin niin sitten muualla haluaa ruoskia itseään ja ehdoin tahdoin tehdä kaiken vaikeimman kautta. Ettei kadota otettaan todellisuudesta.

Vuokralainen, redux

Vietin erittäin mukavan illan niin puistoissa kuin terassillakin, mutta kotimatka alkoi jo hyvissä ajoin ennen pilkkua. Olin nimittäin ollut Vuokralaiseen yhteydessä taas aiemmin päivällä ja sovimme, että jos olen keskustassa päin niin laittelen viestiä. No, ajauduin ihanaisen seireeniystävän soidinhuutoa seuraten Public Cornerin terassille ja aikanaan laitoin myös vuokralaiselle alustavan tiedustelun kotiinlähdöstä. Kun aikoi viettää kohtalaisen selvän ja lyhyen illan kun huomisen työtilanne oli vielä jokseenkin epävarma.

En saanut viestiin vastausta, mutta vajaata tuntia myöhemmin kuulin hänen äänensä takanani. Hyvästelin ystäväni, uudet ja vanhat ja lähdin kävelemään kanssaan kotiin päin. Juttelua, naurua, lievää kontaktia. Kotiportillaan halasimme pitkään ja vaihdoimme poskisuudelmat. Homma siis ainakin jollain mittapuulla tuntuu etenevän. :)

TEDx Helsinki II

Mainitsin jo aiemmin TEDx Helsingin parista loistavasta puheesta. Nyt ne on saatu youtubeen ja alla siis kaksi suosikkiani:

Mikael Jungner: Kontrollin puute


Jufo Peltomaa: Singulariteetin vaikutus Euroopan talousalueeseen


Oli mielenkiintoista kuulla Jungnerin puhuvan erittäin fiksua asiaa kun hänestä on mediassa kuitenkin luotu melko mielenkiintoinen kuva. Ja Raptorin Jufo yllätti todella perusteellisesti, sillä en olisi ikimaailmassa kuvitellut, että Oi Beibin kirjoittajalla olisi voinut oikeasti liikkua päässä jotain muuta kuin keskikalja ja pillu. Niin niitä ennakkoluuloja vaan karistellaan...

edit: Tosin nyt kun katsoo tuota Jufon esitystä ja yleisön reaktioita ei kuule juuri lainkaan, jää puhe hieman ontuvaksi. Yleisö oli kuitenkin hyvin messissä ja naureskeli monessakin kohtaa, mutta se ei ihan videolta välity.

Salaiset sinkkutekemiset

Yksin asumisessa ja sinkkuna olemisessa on se hyvä puoli, että voi hyppiä typerännäköisenä ympäri kämppää alusvaatteisillaan ja vedellä mitä idioottimaisempia tanssimuuveja peilin edessä luukuttaessaan musiikkia. Ei siis sillä että itse koskaan tietenkään tuollaiseen sortuisin. Mutta jos tuntuisi siltä niin voisi vaikka. Siis ihan puhtaan hypoteettisesti. Että olisi mahdollisuus. Ja kukaan ei näkisi. Jos siis sellaista ylipäätään tekisi.

Hämmällään

En voi sanoa, että minulla olisi ongelmaa. Mutta pääni sisällä saattaa pienoinen sellainen kyteä. Nimittäin tapasin taas kerran Vuokralaista. Olin jo aloitellut kaverin kanssa puistossa kauniin kesäpäivän kunniaksi, mutta puoli yhdeksän maissa sain häneltä puhelun. Että josko lähtisin yksille kun hän töiltään kerrankin kerkeää. Ja lähdinhän minä.

Istuimme vierekkäin terassilla jutellen kunnes yht'äkkiä hän nostaa jalkansa reiteni päälle. "Sori mun pitää vähän lepuuttaa mun jalkoja" taisi olla kommenttinsa siinä vaiheessa.

No, jutustelimme siinä sitten terassin sulkeutumiseen asti ja lopuksi vielä saatoin hänet kotiovellensa. Kun tuossa viereisellä kadulla kuitenkin asuu. Keskustelu sivusi taas vaihteeksi sitä kuinka sopivia toisillemme olisimmekaan, mutta kumpikaan ei varsinaisesti osannut sanoa, miksi olemme kuitenkin vain pelkkiä ystäviä. Halasimme ja erosimme.

Mielessäni kuitenkin edelleen leijuu ajatus siitä, miltä tuntuisi olla juuri tällä hetkellä hänen kanssaan. Yhdessä, lähekkäin. Ei välttämättä edes tehdä tai sanoa mitään. Olla vain. Koskettaa.

Copypastea

Jos ette ole seuranneet tuota toisaalla käytyä keskustelua, niin leikkaaliimaan tähän sinne jo kirjoittamiani kommentteja. Niistä kun aika hyvin käy selville mitä ajattelen lainsäädännöissä ynnä muissa... Sanokaa vaan jos olen mielestänne väärässä tahi hakoteillä. Mintun kommentit kursiivilla.

Myönnän, että se voi olla prosentuaalista, mutta laillistamisen kautta käytön kasvaessa myös ongelma kasvaisi.

Ongelma tuossa argumentissasi laillistamisen kautta kasvavassa käytössä on se, että liberaalimpaa huumepolitiikka (ts. huumeiden kontrollointia) harrastavissa maissa ei ole todettu käytön lisääntyvän. Kielletty hedelmä ilmeisesti tuntuu houkuttelevammalta kuin normaali ja yleisesti hyväksytty.

Ja mitä kannabiksen terveydellisiin vaikutuksiin tulee, on se monissa tutkimuksissa todettu alkoholia ja tupakkaa vaarattomammaksi.

Kieltolain puolustamisessa valitettavan usein unohtuu se tosiseikka, että koko kieltolaki on kannabiksen kohdalla täysin epäonnistunut, sillä ainetta on helposti saatavissa niille, jotka sitä haluavat.

Haittana tuossa tosin on se, että maahantuonti ja jakelu on kotikasvatusta lukuunottamatta järjestäytyneen rikollisuuden käsissä ja he voivat voittoa maksimoidakseen jatkaa hasista tai marihuanaa oikeasti todella epäterveellisillä aineilla. Mutta tuo nyt on ainoastaan nykyisen lainsäädännön mukanaan tuoma lisähaitta.

Ihannehan olisi että huumeiden takia ongelmiin joutuneelle tarjottaisiin hoitoa ilman pelkoa sanktioista. Sillä saataisiin helposti katkaistua monen nuoren luisuminen todelliseen huumehelvettiin. Nykyinen lainsäädäntö tosin ei anna mitään kannustetta hoitoon hakeutumiselle. Joutuu vielä vankilaan huumausainerikoksista.

Olet varmasti oikeassa, että kielletty hedelmä voi houkuttaa, mutta eikö aina löydy uusia kiellettyjä hedelmiä? Onko noissa tutkimuksissa otettu huomioon, että käyttö ei välttämättä lisäänny, mutta käyttäjäkunta voi muuttua? Ennen kannabista käyttäneet voivat siirtyä kovempiin kiellettyihin aineisiin ja ennen käyttämättömät kokeilla ja alkaa käyttää. En tiedä, mutta voisin kuvitella..

Laillistaminen tarkoittaisi aineen yhteiskunnallista hyväksyntää, mikä olisi mielestäni kyseenalaista.

Ja en edelleenkään koe tarpeelliseksi verrata haittavaikutuksia tupakkaan ja alkoholiin. Niiden kieltäminen ei lähitulevaisuudessa näytä mahdolliselta, mutta uusien turhien aineiden laillistaminen voidaan estää.

Olen samaa mieltä, että hoitoon hakeutumista pitäisi helpottaa ja parantaa. Mielestäni kuitenkin pitää muistaa, että teoistaan pitää aina vastata. Ehkä se vankila ei sitten vain ole siinä tilanteessa oikea paikka vastata niistä teoistaan..

Jatkan vielä, että varmasti on puolensa kummassakin ja syy-seuraussuhteita voi olla vaikea tulkita.

Toivoisin, että ihmisillä olisi oma järki, joka sanoisi mikä on oikein ja mikä ei. On harmillista, että yhteiskunta maksaa tupakan ja alkoholin aiheuttamat sairaudet, kun raha voitaisiin käyttää vaikkapa mielenterveystyöhön.

Ei ole kuitenkaan mahdollista, että sairauksia alettaisiin luokitella, koska ne voivat aiheutua niin monesta muustakin. Ainoa ratkaisu olisi ihmisten viisastuminen tässä asiassa.

Nähdäkseni tuo keskustelu on vinoutunutta sinänsä, että kyse ei ole mistään uudesta aineesta joka yllättäen tuotaisiin Suomeen. Kannabis on jo täällä, halusimme sitä tai emme. Kieltolailla sitä ei myöskään ole saatu poistettua, ihan kuten ei alkoholiakaan saatu aikanaan poistettua. Kotikasvattaminenkin kun on vaativuudeltaan osapuillen kotiviinin tekemisen luokkaa.

Mikäli kannabis eroteltaisiin kovemmista huumeista ja jakelu hoidettaisiin valtion toimesta (Alkot, coffee shopit?), voitaisiin tuo miljoonien arvoinen bisnes saada myös verotettavaksi. Nythän voitot liukuvat lyhentämättöminä järjestäytyneen rikollisuuden taskuihin jos maahantuotua tavaraa hankkii. Ja noilla samoilla maahantuojilla on yleensä myös muuta tarjottavaa ja se klassinen "pilvi on loppu, ota amfetamiinia tilalle" -tilanne on mahdollinen, jolloin porttiteoriakin saattaa olla sovellettavissa(*). Mikäli noita aineita kontrolloitaisiin valtion taholta, ei tuota kuitenkaan pääsisi tapahtumaan, sillä myyjällä olisi vastuuta.

Dekriminalisointi puolestaan toisi pientä parannusta tilanteeseen kun käyttäjiä ei enää rangaistaisi, mutta myynti ja maahantuonti olisi edelleen laitonta. Tällöin poliisin resurssit edes voitaisiin kohdistaa hieman paremmin. Silloin ei niin vahvaa yhteiskunnallista viestiäkään lähetettäisi, poliisin toimintaa vain tehostettaisiin ja resursseja kohdennettaisiin "oikean rikollisuuden" torjumiseen. Tässä yhteydessä siis sellaisiin rikoksiin, joissa on joku ulkopuolinen uhri.

Tyhmät ja kokeilunhaluiset kyllä aina saavat käsiinsä mitä huumetta vaan, se on surullinen tosiasia. Oletettavasti fiksut ihmiset pystyvät pääsääntöisesti kontrolloimaan omaa alkoholin- ja kannabiksenkäyttöään ja esimerkiksi heroiinin kokeileminen ei ole mitenkään kiehtova ajatuksena. Välissä on sitten se harmaa alue, joka saattaa olla hieman kiinnostunut, kokeilla ja olla lopulta houkuteltavissa myyjän kannalta parempiin (lue: parempikatteisiin) tuotteisiin.

Ongelmakäyttäjät usein peittävät käytöllä muita ongelmia, jolloin vika ei ole mielestäni aineessa vaan henkilössä (tai jos nyt haluaa yhteiskuntaa syyllistää, niin siitä vaan - itse kuitenkin uskon enemmän ihmisen henkilökohtaiseen vastuuseen itsestään ja elämästään).

Oma toiveeni olisi, että Suomenkin huumepolitiikkaa tehtäisiin järkevällä ja haittoja minimoivalla otteella. Nykyinen kieltolaki ei valitettavasti ole onnistunut, joten mielestäni aineen kontrolloinnilla ja "sormia osoittelemattomalla" ja auliilla hoidolla päästäisiin huomattavasti parempaan tilanteeseen (vrt. Portugal). Valtio saisi merkittävästi lisätuloja ja poliisin resursseja vapautuisi huomattavasti kun heidän ei miltei päivittäin tarvisi käydä ratsaamassa kotikasvattajien vaatekaappeja. Tai että kauniina kesäiltana puistossa he voisivat keskittyä humalaisten tappeluiden selvittämiseen eivätkä tutkia ja pidättää ringissä istuvia ja lauleskelevia polttelijoita. :)

(*) Porttiteoriahan on myös kumottu jo moneen kertaan, vaikka se kummitteleekin vielä väittelyissä. Suomessa tilanne on ainakin se, että kannabis ei itsessään aiheuta tai vaikuta mitenkään kovempien aineiden kokeiluun ja että kannabista kokeilleet nuoret ovat alkujaan muutenkin alttiita monenlaiselle riskikäyttäytymiselle, kuten esimerkiksi Pekka Saarnion Stakesille tekemästä tutkimuksesta käy ilmi (s. 160).

Yhtä oikeaa vastausta ei kuitenkaan tietysti ole. Tilastojen ja poliisin toimien valossa nykyinen politiikka vaan on kovin tehotonta ja toimivampiakin malleja maailmalla on (Eurooppalaisina esimerkkeinä vaikka pahamaineiset huumemaat Portugali, Espanja, Italia, Tsekki, Saksa, Hollanti, Itävalta ja Belgia). Tähän rikollisia suosivaan ja käyttäjiä rankaisevaan ja syyllistävään epäkohtaan olen itse kiinnittänyt eniten huomiota.

Ehkä olen väärässä, mutta minun moraalikäsitykseeni ei vain mahdu, että Suomen valtio alkaisi myymään huumeita. Eikö samantien valtio voisi alkaa vaikkapa välittämään prostituoituja ja myymään muitakin huumeita, että saataisiin järjestäytynyt rikollisuus ja väärinkäytökset kitkettyä ja rahat valtiolle? Olisihan se sitten valvottua ja kaikkea, mutta se ei vain kuulosta kovin oikealta ratkaisulta minun korviini..

Niin, jos prostituutio laillistettaisiin, paranisi seksityöläisten asema huomattavasti, heille voitaisin järjestää asianmukainen työterveydenhuolto, turvalliset työtilat ja omat ammattiliitot ajamaan heidän asioitaan... Ihmiskauppa ei todennäköisesti sen jälkeen olisi myöskään enää kannattavaa kun paritustoiminta olisi kuitenkin kiellettyä ja laillinen vaihtoehto olemassa. Kuulostaa todella väärältä juu. Parempi pitää uhrit käytännössä lainsuojattoman asemassa ja lakaista koko ongelma maton alle. Kun eihän meillä täällä suomessa sentään mitään tuollaista tapahdu.

Oma kantani on, että valvonta ja kontrolli olisi tuollaisissa asioissa hyväksi. Kun niitä ei selkeästi pystytyä täyskiellolla kitkemään. Sinänsä on ihan fiksua, että esimerkiksi Kallion Thai-hieromalaitokset saavat operoida ihan rauhassa vaikken itse heidän palveluitaan käytäkään. Liiallinen puuttuminen veisi toiminnan kuitenkin vain enemmän maan alle ja se ainoastaan huonontaisi seksityöläisten asemaa entisestään.

Ja tuossa kannabisasiassa näkisin juuri tuon dekriminalisoinnin parhaana vaihtoehtona seuraavaksi askeleeksi, jolloin esimerkiksi kotikasvatus ja pienten määrien hallussapito olisi sallittua, mutta myynti edelleen laitonta. Se ei edelleenkään poistaisi katukaupassa liikkuvan huonolaatuisen/myrkyillä kyllästetyn hasiksen tai hiuslakalla jatketun kannabiksen ongelmaa, mutta vapauttaisi poliisin resursseja tuohon tärkeämpään valvontatyöhön ja ammattimaisemman rikollisuuden torjumiseen.

Mutta ehkä minussa vain on vikaa kun en näe mitään rikollista siinä, että joku kasvattaa kotonaan omaan käyttöön paria kannabiskasvia. Onneksi esimerkiksi edellisessä kommentissa mainitsemani maat ovat jo ottaneet rationaalisemman huumepolitiikan käyttöön. Antaa toivoa siitä, että täälläkin ruvettaisiin oikeasti lukemaan tieteellistä faktaa kannabiksesta ja tutustumaan muiden maiden harjoittamaan huumepolitiikkaan. Portugal on nyt ehkä ääriesimerkki, mutta laajamittaisen ja kaikkia aineita koskevan dekriminalisoinnin seuraukset ovat olleet todella positiivisia.

Perustelet kyllä kantaasi hyvin, mutten silti jotenkin vakuutu, että laillistaminen olisi oikea ratkaisu. Olet oikeassa, että lainsäädäntö tällä hetkellä vie resursseja "tärkeämmiltä" asioilta ja jotakin olisi tehtävä. En kuitenkaan ole tarpeeksi viisas sanomaan mitä.

Eniten kritisoin laillistamista ratkaisutapana. Ei vain tunnu ongelmien ratkaisulta, että jos on jonkun alan rikollisuuden kanssa ongelmia, asiasta tehdään laillista, jolloin rikollisuutta ei luonnollisestikaan sillä alalla enää ole. Kuin huijaisi pelissä. Eikö ole pelkoa, että muitakin asioita aletaan ratkaista näin?

Hämmennyn siitä, että ennen selkeästi vääriksi kokemani asiat muutetaankin oikeiksi. Hämärtyykö ihmisen käsitys oikeasta ja väärästä? -Minun ainakin tuntuu hämärtyvän.

Mielestäni tuo kannabiksen käyttö ja kotikasvatus on mielenkiintoinen rikos siinä mielessä, ettei kyseisellä rikoksella ole suoranaista uhria. Toisin kuin vaikka talous-, väkivalta- tai seksuaalirikoksissa. Niissä on aina joku, joka rikoksesta kärsii ja tällöin laillistaminen ei tulisi mielestäni kysymykseenkään enkä myöskään usko, että kukaan oikeasti rupeaisi edes harkitsemaan sellaista.

Asioiden kyseenalaistaminen on mielestäni tervettä ja ihan aiheellista. Etenkin kun monesti mielipiteitä on niin helppo muodostaa vajavaisen informaation tai jopa omien/muiden ennakkoasenteiden kautta.

Lisäksi kun valtamediat vaikenevat likipitäen kaikesta EU:n sisälläkin tapahtuvasta huumausainelakien lieventämisestä, niin ihmisten epätietoisuuden ja ennakkoluulojen annetaan vaan rauhassa olla sellaisiaan. Se kun soveltuu nyt harjoitettavaan huumepolitiikkaan mainiosti. (Moniko suomalainen media muuten mainitsi sanallakaan esimerkiksi siitä kun Tsekki nyt vuodenvaihteessa käytännössä laillisti kannabiksen sallimalla viiden kasvin tai 20 sätkän hallussapidon? Suurimmalle osalle tuntuu olevan myös uutta se, että lääkekäytössä kannabis on Suomessakin laillista, joskin yhteiskunnan ennakkoluulot [ja mahdollisesti lääkelaitokset] painostavat lääkäreitä ja tehokkaan lääkkeen saaminen on tehty tolkuttoman hankalaksi).

Omalla kohdallani tuo lääkekäyttö on sinänsä kiukkua herättävä asia, että sairauseläkkeellä olevalla isälläni on hoitovirheestä johtuvaa kroonista hermostokipua, johon normaalit opiaattipohjaiset kolmiolääkkeet eivät tehoa ilman todella vakavia sivu- ja vieroitusoireita. Esimerkiksi hänelle tuollaisesta reseptistä olisi suunnatonta apua, mutta parin vuoden tappelemisen jälkeen hän on enemmänkin vain voimaton ja masentunut. Muut lääkkeet vievät kivun myötä toimintakyvyn, joten on miltei sama asia että elääkö rajoittavan kivun kanssa vaiko on elämättä ilman kipua. Jos hän omaan käyttöönsä kasvattaisi kannabista, niin mielestäni on todella perverssiä että hänet voitaisiin sen takia laittaa ehdolliseen vankeuteen.

Ja vaikka suurimmilta osin kannabis varmasti liitetäänkin viihdekäyttöön ja kovinta ääntä pitävät THC:n ystävät, olisi hyvä muistaa, että se on myös oiva lääke, se on ruokakasvina erittäin satoisa ja sen siemenet ovat erittäin terveellisiä. Ja että itse hampusta voisi tehdä vaikka biodieseliä, eristysmateriaalia rakennustarpeiksi tai vaikkapa vaatteita.

Nyt kuitenkin hamppu mielletään etupäässä huumeeksi ja siksi noita todellisia hyötykäyttökohteita ei voida kunnolla hyödyntää. Ehkä viimeisimpänä esimerkkinä nytkin käynnissä oleva Timo Haaran tapaus, josta eräs lääkekäyttäjä ja kotikasvattaja kirjoittaa melko nasevasti.

Harvoin on olemassa absoluuttisen oikeita tai vääriä vastauksia, mutta tällä hetkellä itselläni on tunne, että nykyisestä kannabislainsäädännöstä koituu enemmän haittaa kuin hyötyä yhteiskunnallisella tasolla.

Keskustelua toisaalla

Hmm, tapanani on toisinaan ruveta väittelemään erinäisistä aiheista ja Mintun erään vanhan postauksen kommenttilaatikossa olen ajautunut jälleen kerran avautumaan hieman pidemmän kaavan mukaan. Mistäpä muusta kuin kannabiksesta. :)

En tiedä kumpi minua motivoi enemmän, tuotteen laillistamisen kannattaminen vaiko valtiovallan käsittämättömän yksipuolisen ja toimimattoman huumepolitiikan jatkuvan ajamisen vastustaminen. Normaalisti jos jokin asia ei toimi vaikka viitenä kertana, tervejärkinen ihminen ehkä miettisi että olisiko tässä nyt jotain viilauksen varaa. Mutta onhan se pään seinään hakkaaminen ihan kivaa toisinaan, ei sillä.

TEDxHelsinki

Hieno iltapäivä. Parhaiten mieleen jäi Mikael Jungnerin puhe kontrollin illuusiosta ja johtamisesta yleisemminkin. Hieno, huumorintajuinen ja älykäs mies, sano. Ja vielä pätevä esiintyjäkin.

Päivän yllättäjä taasen oli Raptorin JuFo III (joskin puhui tässä yhteydessä Zenroboticsin edustajana ja Jufo Peltomaana), joka piti erinomaisen presentaation keinoälystä sekä singulariteetin riskeistä. Ja ahmoista. Kannattaa todellakin väijyä noita jahka tulevat youtubeen.

Merkkipaalu

Mietin kovasti joskus, että millainenkohan tuhannes postaukseni sitten joskus olisikaan. No, sen on näemmä innoittanut Kotikissan maininta Haruki Murakamista.

Herrahan on yksi ehdottomia lempikirjailijoitani ja aina hänen tekstiään lukiessa minulle tulee todella tunteellinen olo. En tiedä mikä siinä niin täysin vie minut jonnekin toisaalle ja täysin satunnaisiin tunnetiloihin, mutta jotain maagista siinä tuntuu olevan.


Yllä oleva kuva on otettu 2008 Varsovassa. Istuin aamukahville läheiseen Coffee Heaveniin, otin reilunkokoisen palan juustokakkua ja rupesin lukemaan. En päässyt koko päivänä mihinkään, sillä kirja oli vain pakko lukea. Niin syvältä se juuri silloin kosketti. Ja veikkaan, että teos olisi edelleenkin ajankohtainen. Ja pelkään että se on koko elämäni.

Vuokralainen

Olen tainnut jostain syystä jättää mainitsematta ne muutamat kerrat kun ollaan Vuokralaisen kanssa nähty tässä viime viikkoina. Vappusunnuntaina koomailtiin leffaillan merkeissä, sitä edeltävällä viikolla juotiin viiniä kahdenkesken kämpillä ja käytiin parilla Majava Barissa. Ja eilen tarkastettiin Vaasankadun uusi Molotow.

Suhteemme toisiimme on todella luonteva, mutta jatkuvaa flirttailua on myös havaittavissa puolin jos toisinkin. Hieman lähempää tuttavuutta teimme 2008 lokakuussa juuri ennen Intiaan lähtöäni, mutta tulimme siihen lopputulokseen ettei se ole sellaista, jota meidän pitäisi juuri sinä hetkenä harrastaa. Viime kesänä suunnittelimme reissua ja tapasimme jonain toisena päivänä piknikin merkeissä. Talven aikana näimme Malesiassa ja reissasimme yhdessä, mutta mitään sen kummempaa ei tapahtunut.

Mutta siis. Eilen Molotowissa istuimme baaritiskillä niin lähellä, että jokin ruumiinosa tuntui koskettavan toista koko ajan. Nauroimme, juttelimme, joimme. Kädet eksyivät toisinaan koskettamaan ja tarinoita siivitti fyysiset esimerkit. Voin sanoa, että meillä molemmilla oli äärimmäisen mukavaa. Ja jatkoimmekin sitten hänen luokseen vielä istuskelemaan, kuuntelemaan musiikkia ja meditoimaan. Meinattiin intensiivisten kelailusessioiden päälle vissiin molemmat sammahtaa vierekkäin sohvalle saman peiton alle, mutta loppujen lopuksi nukuimme kuitenkin erillämme. Ja aamulla sitten hilauduimme kämpilleni tekemään lettuja - kuten alkuperäinen suunnitelma oli.

Nautin suunnattomasti hänen seurastaan, mutta lienee fiksuinta jatkaa kaveripohjalla, koska se toimii niin hyvin. Mutta valehtelisin jos väittäisin, etteikö muutakin olisi käynyt mielessä...

Viinaralli

Huomenta puluset.

Olen perinteisellä viinanhakumatkalla autoliikennelautalla, joka myös nimeä Viking XPRS tottelee. Lähinnä Masin Campofiorin Ripasson takia tänne tulin, mutta jotenkin täällä pitäisi aikansa saada myös kulumaan. Tosin en tiedä ehkä mitään surullisempaa kuin yksinäinen mies laivan baarissa, joten taidan jättää koko ristiretken ihan omaan arvoonsa ja korkata vaikka yhden A Le Coqin. Tai kymmenen.

--

Hei taas.

Perinteinen viinanhakumatka muuttui kummalliseksi siinä vaiheessa kun päädyin kannella juttelemaan sattumoisin pienen ryhmän kanssa viineistä ja elämästä yleensä. Alkoi kuitenkin kohta selvitä, että ringissä avautuva kaveri tosiaan pelaa ammatikseen jääkiekkoa ja muut seurueessa olivat jotain taustajoukkoja. No, en tietysti tunnistanut kaveria, mutta kuuntelin kuinka hän haukkui tiettyjä joukkuetovereitaan varsin tukevassa humalassa itsekeskeisiksi pyrkyreiksi, jotka ovat menettäneet pelaamisen idean ja elävät vain sille elämäntyylille. Pisoaarilla käydessämme taisin sitten suututtaa samaisen miehen kun totesin, etten ole yhtään kartalla siitä kuka hän mahtaa olla. Tämä siis vastauksena "niin ootko sä noita meidän faniporukoita" -suuntaiseen uteluun. Totesin vain, että mulle on aina ollut yleensäkin elämässä aivan sama, että mikä joku toinen on titteliltään tai koulutukseltaan. Ainoa asia, joka merkitsee on se, millainen toinen on. Ja siihen asti hänkin tosiaan vaikutti ihan inhimilliseltä ja OK tyypiltä, mutta se asennoitumisen jäätyminen oli oikeasti käsin kosketeltavaa. Kun en ollutkaan fani.

Totesi vaan että jos olen HIFKin miehiä niin tolla viereisellä laivalla olisi heidän risteilynsä ja että voin lähteä sinne. Lähti sitten niillä sanoin käsiään pesemättä ulos mutisten jotain mukavista illanjatkoista.

Olin siis Bluesin faniristeilyllä sattumalta. Onneksi en ollut ottanut punaista paitaani. Ja tuo edellämainittu kaveri osoittautui Camilo Miettiseksi nyt kun jälkikäteen henkilöä googlailin.

--

On muuten vaikeaa kun omat isälliset vaistot heräävät kun joku teini nyyhkyttää käytävällä ja huutaa epätoivoissaan elämänsä suurinta ihmissuhdedraamaa auki puhelimessa. Olisi ollut kiva kuulla mistä koko tarina on saanut alkunsa ja koettaa tehdä elämästään edes hetkeksi hieman helpompaa kuuntelemalla ja vakuuttamalla että kyllä se siitä vielä paremmaksi muuttuu ja että oikeasti tuokin tunteenpurkaus on varmasti osaltaan aiheettoman suuri. Vaikka eihän käytännössä tuollaista voikaan tietenkään tehdä. Ja koska se ei kenenkään asiaa olisi kuitenkaan edistänyt mihinkään suuntaan, painuin sitten hyttiini nukkumaan.

Ölöriefot putkosessa, kemoryölöt kabinessa

Minusta tuntuu, että parhaimmat merkintäni ovat alkoholijohdannaisia. Siispä rupean tyhjentämään uutta viinipulloa edellisen perään. Tosin aiempi niistä tuli nautittua puoliksi vierailevan ystävän kanssa pastan seurana, joten ihan niin katu-uskottavaa tämä alkoholisoitumiseni ei ole kuin äkkiseltään saattaisi olettaa.

Olen kaiken järjen ja logiikan mukaan kotona. Siellä missä vissiin määritelmällisesti pitäisi tuntea itsensä juurtuneeksi ja turvalliseksi. Silti tunnen olevani enemmän elossa ja omassa elementissäni matkustaessani poukkoilevassa bussissa kaupunkiin, jonka niemeä en osaa edes lausua. Poissa tästä arjesta, tästä maasta.

Ei sillä, ettenkö välittäisi kaikista ihmisistä ympärilläni tai voisi kuvitella asettuvani tähän maahan jossain vaiheessa lopullisesti. Mutta sen aika ei vaan tunnu olevan nyt eikä seurassani ole ihmistä, jonka kanssa siihen haluaisin ryhtyä. Ehkä siinä osaltaan on syy/seuraus, miksi olen jokseenkin fakkiutunut siihen, että olisi hienoa seurustella ulkomaalaisen tahi kaksikielisen kanssa. Että omilla lapsilla olisi mahdollisuus helpommin tutustua tähän maailmaan laveammin kuin yhden kaupungin taikka maan kautta.

Tuntuu, että elän elämääni jatkuvassa välivaiheessa. Että vaikka olenkin huoleton ja ulkoisesti hetkessä elävä, on tämä kaikki vain seurausta siitä, etten varsinaisesti tiedä mitä elämältäni haluan. Tai tiedänhän minä. Haluan joskus olla hyvä isä jollekulle. Mutta senkään aika ei ole nyt. Itseasiassa miehenähän minulla ei tässä asiassa pitäisi olla minkäänlaista kiirettä. Mutta silti olisi ylevää jos olisi jotain vähän tarkempaa ja syvällisempää kuin ihmisen biologisen funktion täyttäminen.

Vaikka todellinen onni onkin seurausta vain ja ainoastaan siitä. Ei siinä auta louisvuittonit tai patekphilippet.

Loppuviikko

Vappuni olí mittasuhteiltaan niin railakas, että julistin juhlimisen päättyneeksi vasta istuessani kirkossa ja tuijottaessani haavoittunutta enkeliä. Ja tosiaan, vappuni oli mielenkiintoisesti hieman kaksiosainen, sillä jossain vaiheessa vapunaattoa tuli tehtyä päätös, että seuraavana päivänä olenkin Tampereella.

Mutta kelataan aluksi muutama päivä taaksepäin, jotta pääsette taas mukaan tarinaan. Keskiviikko voisi olla ihan hyvä päivä. Toisaalta se oli aika tylsä, mitä nyt onnistuin treeneissä potkimaan oikean jalan peukalovarpaan kynnen täysin siniseksi. Torstain sitten nilkutinkin ympäri kaupunkia, merkittävimpänä tekonani ehkä sienimuhennoksen, poronkäristyksen ja karjalanpiirakoiden valmistamisen yhdessä muutaman kiinalaisen, latvialaisen, libanonilaisen sekä venäläisen kanssa. Tarinankerronnallisesti poronkäristys on mainitsemisen arvoista siksi, että valmistan siitä seuraavassa kappaleessa tähteitä kavereilleni. Jatkot Mollyssä, joskin omalta osaltani ilta päättyi jo varsin aikaisin kun lähdin saattamaan erästä siellä tapaamaani tuttua junalle. Emme olleet aiemmin olleet juurikaan tekemisissä, mutta tänä iltana juttu luisti hyvin ja jossain vaiheessa - en muista kuolaksenikaan mitä kautta - keskustelun aihepiiri rupesi pyörimään kaikessa siinä, mitä voisinkaan hänelle yösijan lisäksi tarjota jos hän ei lähtisikään Pitkälle Junamatkalle™. Täysin huumorilla, mutta kuten venäläiset(kin) tykkäävät sanoa, kaikessa huumorissa on totuuden siemen. Erkanimme kuitenkin rautatieaseman edessä omille teillemme.

Vappu alkoi siis osaltani yksin kotoa, jonne pari kaveriani tuli kuitenkin pian käymään ennen varsinaisille etkoille siirtymistä. Pyöräytin yllättävän riistaisan Pasta Poronesen kaapissa olevasta käristyksestä sekä bolognesen jämistä. Reilu hiilaritankkaus kun on suositeltavaa minkä tahansa pitkäkestoisen aktiviteetin pohjaksi.

Muutamat oluet alkuiltapäivän kunniaksi ja ennen kadun toisella puolella vietettyjä kotibileitä kävimme hieman istuskelemassa puistossa. Sieltä sitten hetken jumittelun jälkeen liikahdimme kotibileisiin, jossa oli paljon vanhoja tuttuja mutta vähemmän hyviä ystäviä. Ja eräs niissä piireissä jo legendaksi muodostunut kaula-aukko, jota kukaan mies ei oikeastaan voinut olla tuijottamatta.

Lähdimme sitten jossain vaiheessa iltaa keskustaan, jossa palloilimme Sentaatintorin ja Kaisaniemen puiston välillä porukan hajoamisesta ja kommunikaatioepäselvyyksistä johtuen. Kunnes sitten jossain vaiheessa törmäsin taas edeltävän päivän juttukaveriin. Molemmat lienimme sen verran hyvissä kuoseissa, että löysimme itsemme kohta espalta istumassa toisissamme kiinni. Hieman halipulaisia taisimme olla molemmat, mutta kaulailtuamme siinä jonkin aikaa päätimme lähteä etsimään muuta porukkaa ja sillä reissulla jossain vaiheessa erkanimme. Ei mitään muistikuvaa missä vaiheessa tosin.

Palloilin aikani sekalaisessa porukassa ja lopulta päädyin itselleni entuudestaan tuntemattoman kaverin kaverin kanssa samaa matkaa Kallioon, sillä hänellä piti olla yöpaikka tuttavansa luona siinä omaa astuntoani vastapäätä. Himassa joimme hieman lisää, juttelimme, katsoimme Life of Brianin (tämä parikymppinen tyttö todella tiesi Pythoninsa) ja päädyimme sitten lopuksi suutelemaan sohvalleni. Ja kuten arvata saattaa, ei kadun ylittämisestä tullut sen jälkeen enää mitään. Pitäydyimme kuitenkin astetta viattomammissa leikeissä, joten ihan puhtaasta yhdenillanjutusta ei voine tässä yhteydessä puhua. Mutta aamulla tylytin neidin ulos kahdeksan jälkeen (olin kyllä ilmoittanut jo edeltävänä iltana, että lähden yhdeksän junalla Tampereelle) ja lähdin sompailemaan ysillä Pasilaan. Matkan varrella kadulla oli yksi ainoa ihminen.

Olin sopinut tapaavani ystävän junassa, sillä olimme molemmat suuntaamassa pohjoiseen. Vajaat pari tuntia hujahtivat ohi jutellessa ja sitten olikin jo minun pysäkkini. Olin kohtalaisen väsynyt, joten suuntasin kulkuni siihen Tammerkosken sillan viereiseen Cumulukseen. Huoneesta näki näppärästi teekkarikasteen sekä vappumarssit. Sekä siellä sai nukuttua pienet päikkärit ennen kuin tapasin tuttuja Saludissa. (tässä vaiheessa pitää mainostaa, että Saludin 300g pippuripihvi on muuten aika hiton hyvä annos).

Söimme, joimme, juttelimme ja vietimme esikoisensa kolmivuotisjuhlia. Ja kun pikkuväki oli saateltu parempaan huomaan, avasimme terassikauden ja päädyimme lopulta hotellihuoneeseen tuhoamaan useampaa skumppapulloa. Sitten vielä kävimme Plevnassa ja yhden Siperian jälkeen olikin taas vappufiilis melkolailla kohdallaan. Eli ei kun kännykkä käteen ja paikallisia kavereita paikantamaan. Saapuminen Amadeukseen, jossa tuttu tsekkityttö oli käymässä. Nopeat kuulumisenvaihdot ja sitten puhelimeni vilkkui ja värisi sen merkiksi, että olimme entisen lukiokaverini kanssa vihdoin kuuden ristiin soitetun puhelun jälkeen samaan aikaan luurit korvalla. Ulos metelistä ja kaveri oli sijoitettu Cafe Europaan. Tämän puhelun aikana onnistuin luomaan katsekontaktin varsin kivanoloiseen tyttöön, joka välttämättä halusi tarjota minulle fisun ja tykkäsi pienistä pusuista. Ja tämä siis alle kaksi minuuttia baariin saapumisesta! Ei Helsingissä vaan koskaan käy noin näppärästi mikään! (no joo, kerran ehkä ja silloin olisi näin jälkikäteen ajateltuna todella kannattanut lähteä sen mukaan)

Kyseinen neiti oli kuitenkin jo sen verran pirteällä päällä, että oletettavasti tunnin päästä kyseeseen olisi tullut hyväksikäyttösyytökset, joten juteltuamme vähän aikaa kiitin juomasta ja palasin tsekin luokse. Juttelimme hieman lisää, mutta koska hänen kaverillaan oli hieman huono olo ja minulla tapaaminen toisaalla, lähdimme piakkoin pois.

Huojuin seuraavalle juottoasemalle ja löysin lukiokaverin. Tosin tällöin itselläni oli tullut jo mukavan tissuttelun raja vastaan ja olin ihan vesilinjalla sen pari tuntia, jotka seurueessaan kuokin. Pilkun jälkeen pariskunnat lähtivät tahoilleen ja minä kävelin yksin Hämeenkatua hotellihuoneeseeni. Ja yritin kovasti vakuutella itselleni, että se yksin oleminen on jotenkin tietoista ja että kaipaan sitä juuri sillä hetkellä.

En ollut kovin vakuuttunut omista mietteistäni. Mutta sain sentään nukuttua hyvin.

Aamulla vielä kävin - en niinkään synnintuskista kuin kulttuurisesta mielenkiinnosta - tarkastamassa Tampereen tuomiokirkon. Simbergin maalaukset olivat hienommat kuin osasin odottaa ja koko rakennus oli kerrassaan upea. Vaikka edelleenkin mietin, että mihin se kirkko oikeastaan tarvitsee ukkosenjohdatinta taikka kameravalvontaa.