tiistaina, toukokuuta 04, 2010

Ölöriefot putkosessa, kemoryölöt kabinessa

Minusta tuntuu, että parhaimmat merkintäni ovat alkoholijohdannaisia. Siispä rupean tyhjentämään uutta viinipulloa edellisen perään. Tosin aiempi niistä tuli nautittua puoliksi vierailevan ystävän kanssa pastan seurana, joten ihan niin katu-uskottavaa tämä alkoholisoitumiseni ei ole kuin äkkiseltään saattaisi olettaa.

Olen kaiken järjen ja logiikan mukaan kotona. Siellä missä vissiin määritelmällisesti pitäisi tuntea itsensä juurtuneeksi ja turvalliseksi. Silti tunnen olevani enemmän elossa ja omassa elementissäni matkustaessani poukkoilevassa bussissa kaupunkiin, jonka niemeä en osaa edes lausua. Poissa tästä arjesta, tästä maasta.

Ei sillä, ettenkö välittäisi kaikista ihmisistä ympärilläni tai voisi kuvitella asettuvani tähän maahan jossain vaiheessa lopullisesti. Mutta sen aika ei vaan tunnu olevan nyt eikä seurassani ole ihmistä, jonka kanssa siihen haluaisin ryhtyä. Ehkä siinä osaltaan on syy/seuraus, miksi olen jokseenkin fakkiutunut siihen, että olisi hienoa seurustella ulkomaalaisen tahi kaksikielisen kanssa. Että omilla lapsilla olisi mahdollisuus helpommin tutustua tähän maailmaan laveammin kuin yhden kaupungin taikka maan kautta.

Tuntuu, että elän elämääni jatkuvassa välivaiheessa. Että vaikka olenkin huoleton ja ulkoisesti hetkessä elävä, on tämä kaikki vain seurausta siitä, etten varsinaisesti tiedä mitä elämältäni haluan. Tai tiedänhän minä. Haluan joskus olla hyvä isä jollekulle. Mutta senkään aika ei ole nyt. Itseasiassa miehenähän minulla ei tässä asiassa pitäisi olla minkäänlaista kiirettä. Mutta silti olisi ylevää jos olisi jotain vähän tarkempaa ja syvällisempää kuin ihmisen biologisen funktion täyttäminen.

Vaikka todellinen onni onkin seurausta vain ja ainoastaan siitä. Ei siinä auta louisvuittonit tai patekphilippet.

4 kommenttia:

kt kirjoitti...

Hommaa työ, josta saat henkistä tyydytystä. Sellainen, jonka koet olevan niin tärkeää (tai edes niin mukavaa), että sitä tosiaan kannattaa tehdä muunkin syyn kuin palkan tähden. Voi olla, että sitä ennen joudut opiskelemaan uuden tutkinnon tai opettelemaan muuta kautta joitakin uusia taitoja, mikä vaatii toki jonkin verran vaivannäköä ja aikaa. Mutta jos loppuelämä muuttuu sillä tavoin merkityksellisemmäksi, niin se kannattaa.

Valitettavasti ihmisillä ei monesti ole kärsivällisyyttä miettiä niin pitkälle - ja loput suunnitelmasta tuhoaakin kätevästi mukavuudenhalu / laiskuus. Ei tosin läheskään aina. Matti Nykäsen viisaita sanoja lainatakseni it's up yours. Perusta vaikka Chez Dominiquelle kilpailija, jos kerran suhtaudut ruuanlaittoon niin intohimoisesti, kuin annat ymmärtää.

Takaisin Kallioon kirjoitti...

Olen tehnyt aikanani duunia puhtaasti rahan takia ja siinä henkilökohtaisesti kärsien, joten se on jo nähty eikä mieleeni tulisi enää lähteä pelkästään rahan perässä duuniin. Toisaalta lastentarhanopettajan ura on ilman lottovoittoa myös poissuljettu samaisista syistä.

Yritän tässä etsiä sopivaa tasapainoa tuohon ja minusta enenevissä määrin tuntuu siltä, että sitä ei välttämättä kotimaan kamaralta löydy.

sirocco kirjoitti...

Itse olen viimeaikoina alkanut ihmettelemään ihmisten urakeskeistä ajattelua. Tottakai kannattaa tehdä työtä, josta pitää, ettei nyt ihan stressaannu. Mutta kyllähän elämän voi käyttää paremminkin, kuin töitä paiskien, jotta saisi sen unelmatalon ja puutarhan.

Sitähän voi vaikka matkustella. ;)

Riikka kirjoitti...

mä oon kans vähän sitä mieltä, että vaikka olisi siistiä joskus löytää kiinnostava ja palkitseva työ, joka vois ehkä juurruttaakin paremmin paikoilleen, niin vielä siistimpää olis, jos työ ei olis ainoa vaihtoehto jolla ihminen voi oikeuttaa olemassaolonsa.

oon nyt niin samaa mieltä tosta lähtemisestä ja paikalleen jäämisestä - ja siitä, mitä se kertoo mun elämän päämäärättömyydestä - etten osaa ees paremmin sanoa.