Ollako vaiko ei?

Huvitti hieman hiljaisen sivustaseuraajan kommentti, jossa epäili minun olevan rakastunut. Olen ja en. Joskus aiemmin olen määritellyt rakastamisen pyyteettömänä välittämisenä, joten siinä mielessä monikin ihminen on rakastettujeni listalla. Rakkauden eri muodoistakin (romanttinen rakkaus, äidinrakkaus, kaverillinen rakkaus...) olen varmasti kirjoittanut aiemminkin, joten liikkumatilaa ja tulkinnanvaraa annetaan tuossakin suhteessa ihan kiitettävästi. Silti en olisi vielä valmis hänen korvaansa kuiskaamaan niitä kolmea sanaa, vaikka hänestä välitänkin todella paljon.

Vai olisinko?

Hankalaa. Tavallaan huolettaa se, että oma moraali ei tunnu enää taistelevan vastaan koittamalla joka käänteessä sanoa, että hän on varattu. Sinänsä vittumaisesti olen ulkoistanut etenemispäätösten tekemisen hänelle, sillä vastuu hänen omista ihmissuhteistaan on kuitenkin hänen. Ei tässä maailmassa pysty yleisesti ottaen muiden ihmisten varaan elämäänsä rakentaa, joten enenevissä määrin ihmisten tulee ottaa yksilötasolla vastuu omista ratkaisuistaan. (Eikös olekin luontevaa todeta tuo ja sysätä vastuu jollekulle toiselle samassa kappaleessa?)

Omat toimeni - kuten tavallista - näen kuitenkin hieman humaanimpina kuin pelkän oman agendan ajamisen väkipakolla. Toki on huono verrata tekojaan siihen, että mitä voisi pahimmillaan tehdä, mutta ei tässä maailmassa kovin paljoa pidemmälle pääse jos ei omaa etuaan edes joissain suhteissa aja. Ainakin tässä ihmissuhteessa olen jättänyt omista moraalisista syistäni aloitteen tekemisen hänelle ja tehnyt selväksi että miksi näin toimin.

Ei, sillä ettenkö häneen helposti voisi kuvitella rakastuvani. Se vaan ei olisi hirveän fiksua tilanteen huomioiden.