Mitä enemmän aikaa vietän kotimaassani, sitä selvemmäksi tulevat ne asiat, joiden takia en täällä erityisen hyvin viihdy. Suurimpana syynä ei ole sää tahi pimeys (no helppohan se on sanoa kun on koko talven viettänyt kesää) vaan ympäröivät ihmiset. Alkaen sellaisista perusasioista kuin vaikka silmiin katsominen ja hymyileminen. En todellakaan tiedä, kenen etu on se, että metron liukuportaissa tuijotellaan omiin varpaisiin tai jos vahingossa silmänsä sattuukin ohjaamaan vastaantulijoiden kaistalle, ei katseiden kohdatessa voi edes hymyyn vastata. Ei se ole sama kuin treffikutsun hyväksyminen tai sitoutuminen lainan takaajaksi. Olisipahan molemmilla vähän parempi mieli ja ihmiset vaikuttaisivat avoimemmilta.
Tuo lienee yksi niistä syistä, miksi suomalaisia yleensä pidetään sulkeutuneina ja juroina. Ei nimittäin ole ensimmäinen eikä toinen kerta kun joku ulkomaalainen on vahvasti epäillyt kansallisuuttani kun en juurikaan vastaa heidän käsitystään suomalaisesta.
Toinen asia, joka tuntuu jollain tavalla järjettömältä, on olemassaolonsa oikeuttaminen. Se, että ihmisiä määritellään varsin kovasti sen perusteella, missä on töissä, mitä opiskelee ja paljonko tienaa. Että kysytään "mitä sä teet" sen sijaan että kysyttäisiin "kuka sä oot". Ikään kuin ihmissuhteissakin tuottavuus olisi tärkeämpi mittari kuin itse tekijä.
Alan pikkuhiljaa ymmärtää erästäkin ystävääni, joka finanssialan kiemuroiden selventämisen sijaan aina kysyjille vastaa olevansa taksikuski. Sillä kuitenkin saa - taksikuskeja mitenkään väheksymättä - aika hyvin karsittua ulkoisista tekijöistä kiinnostuneempia keskustelukumppaneita ympäriltään. Mikä taasen sopii itselleni kuin Poy-Sian nenään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Amen! Muistan ikuisesti vuonna kukka ja kivi kun tulin ulkomaan reissulta miljoonakaupungista Suomeen ja sen shokin kun kaikkialla on tyhjää, kukaan ei katso, ei hymyile, ei puhu. Samaan aikaan se tuntui lohduttavan tutulta mutta masentavalta. Ihme juttu maassa jossa kaikki muut asiat on moneen muuhun verrattuna todella hyvin. Itseäkin hämmästyttää tuo arvottaminen ammatin ja rahan perusteella, ehkä siinä juurikin piilee suomalaisten pahoinvointi. Pitää olla aina enemmän kuin onkaan tai ei ole mitään?
Niin, olen useampaan otteeseen toistanut sitä, että muualla ihmiset ovat onnellisia siitä, mitä heillä on kun taas täällä ihmiset ovat onnettomia siitä, mitä heillä ei ole.
Hyvin kuvastaa, että joutuu miettimään onko naamassa jotain likaa tms. kun hyvään sään yllättäen herättämä kansa on pari päivää aivan sekaisin ja hymyilee katseiden kohdatessa. Spontaanisti. Vaikka on maanantai.
Noh, menkääpä Helsingin sijasta vaikka jonnekin Karjalaan, niin jo sillä välillä ihmisten ero on huomattava. Olen kuullut, että jopa Tampereella on avoimempia ja iloisempia ihmisiä kuin Helsingissä.
Toisaalta itse olen käynyt Euroopan kaupungeissa enkä varsinaisesti ole huomannut mitenkään suunnatonta eroa ihmisissä verrattuna suomalaisiin. Tai ainakaan tamperelaisiin, teistä helsinkiläisistä en niin tiedä. ;)
Tampere on kyllä aina ihana.
Lähetä kommentti