420

On ollut oikeastaan aika hauskaa huomata, kuinka laajalle kannabis on täälläkin levinnyt. Enkä usko, että kyse on mistään uudesta trendistä, mutta nyt tänne palattuani on tullut ilmi useistakin kavereista ja tuttavista, että harrastuneisuutta löytyy. Yhdistävä tekijä tosin omassa kaveripiirissäni on se, että ulkoisesti sitä ei voisi millään tavalla päätellä ja asiasta ei juurikaan pidetä meteliä ihan järkisyistä. Mitä nyt reissujuttujen ja lomakuvien lomassa tulee ilmi.

Tarjonta ei ole ihan yhtä avointa kuin Aasiassa, mutta täällä toisaalta voi hankkia kotikasvatettua kukkaa ilman paineita järjestäytyneen rikollisuuden tukemisesta ja muista lieveilmiöistä. Askel parempaan suuntaan, mutta ihan oikeasti sitä voisi yhtä hyvin hakea tuosta kadun toisella puolella olevasta Alkosta. Että saisi valtiokin omansa arvonlisä- ja muina veroina.

Tuo nykyinen systeemi ja lainsäädäntö eivät vaan toimi halutulla tavalla. Fiksumpaa olisi mielestäni kontrolloida saatavuutta ja vetää välistä rahaa valtiolle, mutta ihan kauheaahan se olisi jos jo täällä oleva ja vapaasti liikkuva aine siirrettäisiin virallisiin myyntipaikkoihin ja laadusta voitaisiin olla varmoja.

Mutta eipä järjellä ja logiikalla taida olla tuossa politiikassa sijaa.

Onni on lämmin latte

En tiedä mikä siitä tekee niin kotoisan ja turvallisen tuntuisen, mutta reilun kokoisesta, paksusta lasista valmistetusta - ööh, lasista - nautittu latte on vaan yksi luotettavimpia ja varmimpia keinoja saada minut unohtamaan kaikki epäolennaiset ja merkitykseltään mitättömät asiat. Kahvijuoman lämpö kämmeniä ja sormia vasten, pinnalle muodostunut tiheä, osaltaan espresson värjäämä maitovaahto ja pohjalla hitaasti liukeneva kandisokeripala... Starbucksista, Robert'silta, Wayne'siltä tahi True Coffeesta ei vaan saa samaa fiilistä kuin itse kotona tehdystä. Kiireettömänä aamuna. Ihan rauhassa ja yksikseen nautittuna.

Tuntee tulleensa kotiin viimeistään silloin.

Kotirotta

En tosiaan tiedä, millaisen kuvan kirjoitteluistani saa, sillä useimmiten jos jotain mainitsemisen arvoista tapahtuu, se tapahtuu kotini seinien ulkopuolella. Olen kuitenkin kotirotta henkeen ja vereen siinäkin mielessä, että kotona suoritetut etkot ovat poikkeuksetta olleet itselleni mieluisampia kuin sitten varsinaiset juhlat. Tosin nämä saattavat jäädä taka-alalle kun varsinainen tapahtuma ei olekaan se alkuillan "comfortable silence amongst friends" vaan kun mennään ja viipotetaan nakit ja muusit silmillä yössä ja sammutaan Jakomäen ostarin katolle.

Eilinen oli siinä mielessä mukava päivä, että vietin suurimman osan siitä videoyhteydessä Keski-Eurooppaan, jossa pitkäaikainen ystävä asustaa. Joimme viiniä, juttelimme, nauroimme, ihmettelimme, kävimme asioita läpi, päihdyimme, kävimme kaupassa, kävelytimme koiraa... Arkisia asioita, joita kavereiden kanssa tehdään, mutta koska maantieteellistä etäisyyttä on se 1500km, ei ollut minkäänlaista tarvetta tahi edes mahdollisuutta lähteä yhdessä ulos. Joten lopputulemana oli sitten se, että yksi mukavimmista illoista vähään aikaan oli sellainen, jona join yksin kotonani ja juttelin telkkarilleni.

Anonyymi laittoi kommenttia, josko kärsisin paluumuuttajan kulttuurishokista. Joo ja en. Intiasta 2008 lopussa palattuani tunnistin ihan selkeästi sen, kuinka kaikki tuttu tuntuikin vieraalta ja kotiinpaluuseen ei siltä osin ollut osannut varautua. Nyt toisaalta olin viettänyt jo puolisentoista vuotta ilman vakinaista asumusta Suomessa, joten en varsinaisesti edes odottanut paluuta mihinkään "tuttuun ja turvalliseen". Kalenterinikin olen onnistunut täyttämään kohtalaisen väljästi, joten viikko rytmittyy asiallisesti ja päivät eivät sulaudu toisiinsa muuttumattomina. Ja olihan minulla sentään viikon verran aikaa suorittaa pehmeää laskua Riiassa länsimaiseen kulttuuriin ja täällä omassa kodissakin on vierähtänyt jo kolme viikkoa.

Tosin edelleen olen sitä mieltä, että Suomi on hyvin kaukana ideaalimaasta ainakin itselleni. Jos vaikka armeijan asemasta laitettaisiin kaikki puoleksi vuodeksi köyhiin maihin matkustamaan ja sen jälkeen puoleksi vuodeksi asiakaspalvelutehtäviin, olisi tämäkin maa varmasti parempi paikka. :)

Hetki

Tiedättehän sen aamuisen tunteen kun ei tarvitse edes tarkastaa kalenteriaan, vaan tietää jotain mukavaa pian tapahtuvan. Jotain, mistä on sovittu jo edeltävänä iltana. Vieläpä sellaista, joka ovesta tultuaan asettuu kiltisti paikalleen ja johonka voi rauhassa koskea sanomatta sanaakaan. Sellaista, jonka kanssa saa suorittaa akteja, joiden aikana hikoilee, vääntäytyy mitä eriskummallisimpiin asentoihin ja huokailee syvään. Saattaa jopa kurottaa pöytälaatikkoon ja etsiä hommaa edesauttavia työvälineitä parempien tulosten saamiseksi. Ja kun sitten vihdoin saa tuotua meisselinsä kosketusetäisyydelle tajuaa sen olevan vähän liian pieni ja siitä huolimatta jatkaa. Ja vääntää sen ruuvin jengat vituilleen kirosanojen saattelemana.

Jos jollakulla on kuusiohylsyavainta numero 8 Kallioon suunnilla, niin saa lainata. Uusi pesukoneeni kaipaa sitä.

This space intentionally left blank

Minulla on tyhjä olo. Vetämätön. Ontto.

Eikä kyse ole tällä kertaa edes krapulasta, vaan mielen täyttää jonkinlainen kaipuu. Lieko sitten jonnekin kaukaisille maille vaiko jonkun viereen, en osaa sanoa. Vaikka molemmat varmasti asiaan auttaisivatkin.

Ehkä se johtuu osaltaan siitä, että vaikka olenkin palannut niinsanottuun kotiini, ovat kaikki ne läheisimmät ystävät jossain toisaalla. Ja salaa toivon, että edes joku niistä mukavista ihmisistä, jotka tässä lähimaastossa vaikuttaa, olisi innostunut näkemään minut ja tekisi sen suhteen aloitteen. Vaikka onhan puolitoista vuotta melko pitkä aika olla poissa ja siinä ajassa ne satunnaisemmat kaverisuhteet varmasti kariutuvatkin. Muutamiin olen yrittänyt olla yhteydessä ja paria tavannutkin, mutta silti. Olisihan se kuitenkin mukavaa, että soittaisi joku muukin kuin lehtimyyjä ja että edes joku sivulauseessa viittaisi, että on edes vähän ollut ikävä.

Kiihkeää viestinvaihtoa

Heh, tänään on ollut mielenkiintoista sähköposteilua aiemmin mainitun kanssa. Etupäässä moraliteeteista ja kaverikoodistosta mitä tulee kaverin exän kanssa tapahtuviin asioihin. :)

Ihailtavaa rehellisyyttä

klikkamalla isommaksi

I am happy

Olen joskus aiemminkin maininnut Neverdicen täällä ja nyt kaverit ovat saaneet videon esikoisalbuminsa ensisinglen seuraksi. Jos siis kuulut industrialfolkmetallin vannoutuneisiin ystäviin (tai kuten todennäköistä on, et ole koskaan kuullutkaan siitä), niin tässäpä sitä olisi:

Neverdice: I Am Happy from Neverdice on Vimeo.

Suorituspaineita

Mitä enemmän aikaa vietän kotimaassani, sitä selvemmäksi tulevat ne asiat, joiden takia en täällä erityisen hyvin viihdy. Suurimpana syynä ei ole sää tahi pimeys (no helppohan se on sanoa kun on koko talven viettänyt kesää) vaan ympäröivät ihmiset. Alkaen sellaisista perusasioista kuin vaikka silmiin katsominen ja hymyileminen. En todellakaan tiedä, kenen etu on se, että metron liukuportaissa tuijotellaan omiin varpaisiin tai jos vahingossa silmänsä sattuukin ohjaamaan vastaantulijoiden kaistalle, ei katseiden kohdatessa voi edes hymyyn vastata. Ei se ole sama kuin treffikutsun hyväksyminen tai sitoutuminen lainan takaajaksi. Olisipahan molemmilla vähän parempi mieli ja ihmiset vaikuttaisivat avoimemmilta.

Tuo lienee yksi niistä syistä, miksi suomalaisia yleensä pidetään sulkeutuneina ja juroina. Ei nimittäin ole ensimmäinen eikä toinen kerta kun joku ulkomaalainen on vahvasti epäillyt kansallisuuttani kun en juurikaan vastaa heidän käsitystään suomalaisesta.

Toinen asia, joka tuntuu jollain tavalla järjettömältä, on olemassaolonsa oikeuttaminen. Se, että ihmisiä määritellään varsin kovasti sen perusteella, missä on töissä, mitä opiskelee ja paljonko tienaa. Että kysytään "mitä sä teet" sen sijaan että kysyttäisiin "kuka sä oot". Ikään kuin ihmissuhteissakin tuottavuus olisi tärkeämpi mittari kuin itse tekijä.

Alan pikkuhiljaa ymmärtää erästäkin ystävääni, joka finanssialan kiemuroiden selventämisen sijaan aina kysyjille vastaa olevansa taksikuski. Sillä kuitenkin saa - taksikuskeja mitenkään väheksymättä - aika hyvin karsittua ulkoisista tekijöistä kiinnostuneempia keskustelukumppaneita ympäriltään. Mikä taasen sopii itselleni kuin Poy-Sian nenään.

Haaaave you met Ted?

Olen saavuttanut suuren merkkipaalun sinkku-urallani. Olen nimittäin ensimmäistä kertaa lähtenyt yökerhosta minulle entuudestaan tuntemattoman henkilön kanssa. Rasti ruutuun, nyt voi vakiintua.

Edelleen illan parasta antia oli kuitenkin kavereiden kanssa etkoilu. Ei siitä pääse mihinkään. En tykkää suomalaisista klubeista, en tykännyt Bangkokin parhaimmista/trendikkäimmistä/kalleimmista klubeista, vaikka tiskijukan virkaa hoitava Tiesto tai Benny Benassi olivatkin varsin mukava lisä muuten ihan täysin samaa pintaliitokaavaa noudattavaan klubikulttuuriin. Ei vaan ole minua varten.

Hauskaa puolestaan oli todeta How I Met Your Motherista tutun, otsikossa esitellyn taktiikan toimivuus. Luotaa ravitsemusliikkeen viehättävimmän naisihmisen, nopeasti esittelee kaverinsa ja jatkaa itse toisaalle. Ja kun asiaa tuolla tavalla ajattelee, niin taisipa tuo olla ensimmäinen kerta kun varsinaisesti toimin wingmanina jollekulle.

Alkoholi ei kyllä vieläkään ole yhtään sen parempi päihde. Hirveän krapulan siitä vaan saa. Ja tekstintuottokaan ei suju. Puuh. Lisää kokista.

Perheonnea

Tänään oli vuorossa mielenkiintoinen ja avartava luontoseikkailu pääkaupunkiseudun äärilaidoille, jossa exä pitää majaansa miehensä ja lapsensa kanssa. Exän kanssa välit ovat olleet aina hyvät erosta saakka mutta miehensä kanssa meillä on jotenkin ollut aiemmilla kerroilla hieman vaivautuneet välit. Oli kuitenkin mukava huomata, että kaikki kitka on vuosien saatossa hävinnyt ja tulimme varsin sutjakkaasti toimeen keskenämme. Eikä siinä mitään, tutustuinhan häneen jo exän kanssa seurustellessamme ja aina on vaikuttanut hyvältä tyypiltä. Mutta ihan ymmärrettäväähän se on, että olo ei tunnu ihan täysin luontevalta kun seurustelujen välillä ei juurikaan ollut aikaa.

Mutta oli hauska jutella, kokkailla, hengailla, katsella lomakuvia, viihdyttää lasta, juoda hieman olutta ja oikeasti tuntea, että menneet ovat menneitä. Välitöntä perhe-elämää, josta kumpuava onnellisuus tarttuu hihansuihin ja hiusten kärkiin.

ExExäkin sai esikoisensa tässä kuukausi sitten. Tosin siitäkin piti lukea facebookista ja kuulumisten vaihdot ovat jääneet aika vähäiselle ja edellisen kerran tapasimme ennen Intianreissuani, vähän sen jälkeen kun hän oli kihlautunut. Ja miehille tyypilliseen tapaani en edes huomannut koko sormusta. :D

Ja vaikka vilpittömästi olenkin onnellinen molempien puolesta, niin silti jossain takaraivossa kytee ajatus, joka on hieman kateellinen tahi katkera. Ei kummallekaan suoranaisesti, mutta koko tälle maailmankaikkeudelle. Kun en todellakaan tiedä, että koska itse pääsisin vastaavasta onnesta nauttimaan.

Mutta huomenna lapsenvahdiksi siskonpojalle. Eihän miehillä biologisessa mielessä mikään kiire ole.

Sattumus

Satuin törmäämään yhteen vanhaan opettajaani, joka on vilahtanut aiemminkin blogissa. Ja jos olette liian laiskoja klikkaamaan tuota linkkiä, niin kerrottakoon että tuolloin keskustelumme liikkuivat muun muassa hänen tyttärensä ja minun naittamisella. Ja koska ajatus herätti huumorintäyteistä innostusta molemmissa, kirjoitin hänelle myöhemmin kirjeen, jonka annoin äidilleen toimitettavaksi. Vaihdoimme muutaman kirjeen, jonka jälkeen nykyaikaistimme viestintäämme sähköiseksi. Mutta emme koskaan tavanneet. Eikä sillä, tuntuihan se 16-vuotias silloin vähän liian nuorelta, joten en ollut koskaan tosissaan häntä tapaamassakaan.

Mutta siis tästä päivästä. Vaihdoimme ex-opettajani kanssa pitkästä aikaa kuulumisia, kertoilin reissuistani(*) ja varmaan puoli tuntia juteltuamme myös tämä tytärasia tuli puheeksi. On kuulemma töissä hyvinkin lähellä asumustani ja kieltämättä ajatus hieman houkuttaa. Kun harvoin sitä kuitenkaan yhtä perustavanlaatuista pohjustusta on tehnyt yhdenkään naisen eteen. Ja hänhän täyttää kohta 20, joten sosiaalisesti hyväksyttävä ikäero (oma ikäsi jaettuna kahdella + 7) alkaisi olla osapuilleen kohdillaan. Ja hyvin suotuisalta äitinsä ainakin vaikutti edelleen koko ajatukselle. Ilmeisesti siis edelleen ihan hyvää vävyainesta. :)

(*)
TK: Sitten Latviasta lähtiessäni kävin moikkaamassa kavereita Amsterdamissa...
Ope: (keskeyttää minut innostuneesti) Aijaa! Pajauttelitko?

Nyt kroppa ihan oikeesti

Aamulla, unen ja valveen rajamailla hieman kummastelen että miksi Turisti on täällä. (Se, että olimme molemmat alasti oli ihan luonnollista - olimmehan menossa saunaan). Mutta täysille kierroksille tuo semieroottinen uni potkaisi itsensä vasta kun eräs kaverini kaveri sattui niin sopivasti saapumaan löylyhuoneeseen...

Niin. Meinasin lopettaa tämänkin tekstin kysymyksellä "mikä minua vaivaa?", mutta kaipa se on ihan itsestäänselvää.

Puutos

Mikäköhän siinä on, että Suomeen palattuani minua on keskimäärin joka aamu panettanut aivan tolkuttomasti? Pahimmillaan jopa sellaisissa mittasuhteissa, ettei edes jaksa aamulla nukkua pitkään kun olo on liian levoton aloillaan olemiseen. Ja minä sentään rakastan aamulla liian pitkään sängyssä lojumista!

Äh, pitäisi varmaankin järjestää jotain korviketekemistä. Tai ruveta epätoivoissaan järjestämään paluubileitä ja syöttää kaikille vieraana oleville naisille omatekoisia suklaabrownieita. Ennenkin toiminut, prkl.

Lapsus

Mistä tietää, että on viettänyt liikaa aikaa tropiikissa?

No vaikka siitä, että unohtaa pakata pitkää viikonloppua varten kaiken tarpeellisen, paitsi sukat.

Hot 'n' Cold

Pidempään blogia seuranneet saattavat muistaa sen, että olen helposti ostettavissa kaikenlaisella lahjoitetulla krääsällä, jolla voi lunastaa bloginäkyvyyttä. Tai eipä noita postauksia hirveästi ole ollut, mutta aiemminkin olen saanut Gilletten uutuustuotteita kokeiltavakseni, joten sarja jatkukoon.

Kun minulle ensimmäistä kertaa mainittiin uudesta itselämpiävästä shavecare-tuotteesta (kyllä, termi on kopioitu Gilleten nettisivuilta), olin melko innoissani, sillä konsepti vaikutti varsin hyvältä. Ennen ajoa käytettävä ihonkuorintageeli, joka veden kanssa reagoidessaan tuottaa lämpöä ja siten korvaisi joskus itsenikini harrastaman lämminvesipyyhehauteen ennen ajoa. Eli kuvittelin, että tuolla saisi edes muutaman minuutin miellyttävän lämmön iholle, jolloin iho ja partakarvat oikeasti hyötyisivätkin käsittelystä. No, todellisuudessa ohjeen mukaan käytettynä lämpö pakeni käsiin ja kasvoille ei enää termaalista energiaa riittänyt. Yritin sitten vielä uudestaan vaikeamman kautta, eli kuivasin käteni kasvot kasteltuani ja tällä kertaa lämpö osui ihan oikeaan osoitteeseen, mutta ihan oikeasti vaikutus kesti muutamia sekunteja, jonka jälkeen tuote oli kuin mikä tahansa muukin kuorintavoide. En siis usko, että tuosta itselämpiämisominaisuudesta on mitään käytännön hyötyä. Ihan saman asian ajaa kuin aiempikin tuotteensa, joten en näe mitään vaihtamistarvetta.

Mutta olihan siinä paketissa onneksi muutakin. Nimittäin parranajon jälkeistä olotilaa helpottamaan oli pakattu kolmekin eri purnukkaa ja niistä valtsin kiinnostavimman ensimmäiseksi kokeiltavaksi: Intense Cooling -balsami. Ja hitto soikoon, tuote ylitti odotukseni kirkkaasti! Tykkään lähtökohtaisesti lähes kaikista menthol/eukalyptustuotteista ja muistakin viilentäviä ominaisuuksia sisältävistä tuotoksista, mutta tämä oli jotenkin erilainen kaikkiin aiempiin nähden. Itseasiassa niinkin erilainen että kiinnostuin tuotteen vaikuttavista ainesosista, jotka tuon pitkäkestoisen ja todella miellyttävän viileän raikkauden tunteen saavat aikaiseksi, mutta en nopealla googlailulla löytänyt mitään viitettä oheismateriaaleissa mainittuun "Dual-Cooling Complex" -koostumukseen, joka näemmä tuosta vastaa.

Mutta yhteenvetona siis mainittakoon, että tuo thermal face scrub on omasta mielestäni kohtuullisen turha päivitys ja ominaisuus on parempi markkinointityökaluna kuin parranajoa parantavana seikkana. Intense Coolin Balm taasen saa minulta varauksettoman suosituksen, sillä iho oikeasti tuntuu todella raikkaalta ja miellyttävältä tuotteen käyttämisen jälkeen. Tuota pitänee oikeasti ostaa lisää jahka tuo 100ml purtilo loppuu.

Olisin laittanut myös kuvia tai linkkejä postaukseen, mutta kun Gilletten sivut ovat suunniteltu vähän turhan flash-pitoisiksi, ei suoria linkkejä tuotteisiin tai edes tuotekuvia saa ilman merkittävää säätöä blogiinsa. *vink vink*

Ota huora ne tekohampaat pois suusta niin sitten voit alkaa selittää

Olinkin jo kaivannut 3B:n kantiksia.

Mutta muuten kotimatka on sujunut mukavasti ja kämppäkin on päällisin puolin kunnossa vuokralaisen jäljiltä. Mitä nyt eteisen laminaatissa vähän korkojen jälkiä, mutta tuskin niitä enää ylihuomenna huomaa. Enemmänkin huomio kiinnittyi siihen tosiseikkaan, että sääolot olivat juuri sellaiset kuin pahimmissa visioissani kuvittelinkin, eli 2 astetta plussaa, sadetta, loskaa ja pimeää. Mutta sentään odotusten mukaista. Ja olin ollut kaukaa viisas ja ennen lähtöäni ladannut matkakortille riittävästi arvoa, ettei tarvinnut ruveta sen kanssa ensimmäisenä sähläämään.

Ihmiset raitiovaunussa (ystävällistä naapurustodenaa lukuunottamatta) olivat joko murjottavia tai apaattisia ja tunnelma oli synkempi sekä jäykempi kuin Kambodzalaisessa passintarkastuksessa. Eräänkin rouvan kasvoille uurtunut nyrpeä ilme sai itseni hymyilemään vain sen takia, että hymyilemällä omat kasvot eivät rupea näyttämään siltä, että on ikänsä vain tutkastellut asioita ja ihmisiä löytääkseen jotain motkottamisen aihetta.

Ja mitä viimeiseen iltaan Riiassa tulee, jouduin sullokiukkupakkaamaan ja likipitäen juoksemaan aamuyöbussille kun illanvietto oli hyvässä seurassa vaan niin yksinkertaisen viihdyttävää, ettei muuta mielinyt tehdä.