Tekisi mieli painua himaan, mennä sänkyyn peiton alle pieneksi keräksi ja vuodattaa tunteiden viimeisetkin rippeet kyynelkanavista tyynyyn ja heittää tyynyliina kuusikymmenasteiseen pesukoneeseen. Valitettavasti tunteet eivät vaan kuole samalla tavalla kuin pölypunkit.
Haluaisi olla lähellä, mutta sitten vain todennäköisesti kiintyisi enemmän.
Haluaisi olla erossa, mutta sitten vain haikailisi ja surisi enemmän.
Olisikohan vaihtoehtoa, jossa tunteet vain hälvenisivät hitaasti olemattomiin?
Koska eihän tässä järjellä ajateltuna todennäköisesti voitolle jäädä jos tällä tiellä jatkaa. Olisi vain mukava välittää, helliä ja koskettaa ilman sitä saatanallista lekaa jyskyttämässä takaraivoon. Ei luulisi olevan näin vaikeaa, etenkin kun en edes tiedä poikakaverinsa nimeä, ulkonäköä tahi oikeastaan mitään muutakaan. Silti omat arvot ja oma moraali taistelee vastaan.
Ei tällaisesta tunteesta saisi tulla näin ikävää oloa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
Kyllä kaiketi sellainenkin vaihtoehto voi olla olemassa,että tunteet hiljaa haihtuvat olemattomiin.Mutta se ei tapahdu itsestään,eikä helpolla,eikä myöskään tarpeeksi nopeasti.
Amen tuohon mitä autiomaan kukka sanoi. Kuten tiedät, täällä odotellaan sitä tunteiden hiipumista, eikä vieläkään mitään. Mitä pitempään itseään on kiusannut sitä vaikeampaa se sitten on. Oletko aivan varma, että olet toinen mies ja sellaisena pysyt?
Tällä hetkellä olisin "se toinen mies". Todennäköisesti tällöin sellaisena pysyisin kunnes hänelle tulisi aika palata kotimaahansa.
Tietenkin jos hänkin silmittömästi rakastuisi, jättäisi etäsuhteensa ja jäisi Suomeen tai minä muuttaisin kanssaan jonnekin niin homma voisi toimia, mutta olen todellakin erittäin skeptinen sen suhteen että näin kävisi. Pitäisi varmaan ottaa kaverista mallia ja pistää se paksuksi niin olisi hyvä syy jäädä. :D
"Ei tällaisesta tunteesta saisi tulla näin ikävää oloa."
Hmm... mun mielestä päin vastoin olis aika pelottavaa, jos ei omatunto kolkuttelis.
Yritä unohtaa, tapaa muita ihmisiä, pidä ittes kiireisenä jne. Vaikeeta voi kyllä olla, mutta... ei se toinenkaan tie helppo ole.
Merry: puhun tunteesta, en tilanteesta. Kaksi ihan eri asiaa. :)
Okei. Mutta, eikös tunteet liity aina 'tosiasioihin' ja 'tilanteisiin' - ainakin jossain määrin..?
Ainakin mulla vaikuttais liittyvän. Pystyn kyllä syvästikin tuntemaan rakastavani varattua, mutta tunteessa on silloin tietty 'ei-mua-varten' sävy. Lisäksi tuollaisessa tilanteessa tuntee surua, pahimmillaan jopa epätoivoa siitä, että tilanne on mikä on.
En tosin väitä olevani mikään standardi tässä asiassa; kukin tuntekoon ihan miten tuntee. :)
Tuo toteamukseni blogaisun lopussa oli sellainen universaali ilmaan heitetty toive, että ihastunut ihminen tilanteesta tai paikasta riippumatta voisi vain olla ja velloa tunteessaan.
Ihastuminen ja rakastuminen edustavat itselleni jotain niin hyvää, että on mielestäni huutava vääryys, että sellainen tunne raiskataan syyllisyydellä ja katkeruudella.
Lähetä kommentti