Loistoseura, jota toukokuun alussa vielä haikailin oli loistoa kahdenkesken, mutta teoriani illanvieton fiiliksen laskun verrannollisuudesta baariinlähdön kanssa tuli taas omalta osaltani todistettua. Tampereen legendaarinen Doris oli kyllä mukava paikka ja musiikki eritoten säväytti erilaisuudellaan. Että siis soittivat pääasiassa vain loistavaa musiikkia.
Seura oli itselleni vierasta ja onnistuin tuoleja jaettaessa vielä jäämään puoliksi pyöreän pöydän ääressä olevan ringin ulkopuolelle ja täten seuraamaan keskustelua vain sieltä täältä poimittuina irrallisina kokonaisuuksina. Istuin sitten siinä, kuuntelin viehättäväksi aivan liian humalaisen naisihmisen toistuvaa selostusta valokuvausharrastuksestaan ja esittelin myötäileviä jatkokysymyksiä kun ei muutakaan tekemistä ollut. Vahdin laukkuja ja juttelin seurueen muiden jäsenten kanssa silloin kun tanssiltaan ehtivät pöydässä pyörähtää. Varsin mukavaa, mutta rinnassa ja kurkussa säteili koko ajan sellainen ulkopuolisuuden, joukkoon kuulumattomuuden ja yksinäisyyden tunne, jota en muista kokeneeni sitten yläasteaikojen.
Jossain vaiheessa kaverini miesystävä saapui paikalle ja yleisen jutustelun jälkeen tilanne oli se, että pöydässä oli kaksi seurustelevaa paria melko tiiviisti kiinni toisissaan ja oikeasti mietin päässäni legendaarisen teinimarttyyriajatuksen, että kauankohan menisi ennen kuin huomaisivat että olen lähtenyt. No jossain vaiheessa sitten aatoksistani havahduin siihen, että herra xxx kysäisi minulta, että ovatko he jättäneet minut huomiotta. Koska kysymys oli selkeästi humoristisesti aseteltu, niin tokaisin jo oikeastaan tottuneeni siihen. Tämä kuitenkin taidettiin ottaa vittuiluna vastaanottavassa päässä ja keskustelu tyrehtyi melko nopeaan. Jokin tovi myöhemmin kaverillani oli silminnähden epämiellyttävä ja ahdistunut olo, mutta - pannaan nyt humalan piikkiin - alkoholi oli taas heikentänyt verbaalista kommunikaatiokykyä sen verran, että käteen tyrkytettiin avainta. Taas. Saatananperkelevittu. Olisin halunnut keskustella aiheesta enemmänkin, mutta dialogiksi aiottu keskustelu ei edennyt omasta puheosuudestani kovinkaan vastavuoroiseksi kommunikaatioksi. Ulos baarista ja kotia kohti kävelemään, minä sitten tietenkin perässä. Pääsin vierelle, koetin keskustella, mutta ainoa vastaus oli avoimella kämmenellä nököttävä avain. Viimeisen kerran sanoin, että jos me tämä jotenkin hoidetaan niin puhumalla. Vastaukseksi pieni ja kylmä huulten välistä sihautettu "puhutaan joskus myöhemmin".
Tokaisin nopeasti, että selvä ja käännyin kannoillani lähtien kohti rautatieasemaa. Viime kerran jälkeen vahingosta viisastuneena olin ottanut kuitenkin kotiavaimet taskuun mukaan. Pessimisti ei pety koskaan.
(ylläoleva on kirjoitettu aikavälillä 7:20 - 7:49 puolen tunnin katkonaisten yöunien jälkeen)
***
Klo 14:35 ...ja vaikka tuo nyt vaikutti todella dramaattiselta ja järisyttävältä, niin välittömästi tapahtuneen jälkeen minä osasin vain nauraa ja hymyillä koko episodille tyhjässä asemahallissa. Ja ollaan me edelleen puheväleissä. Taidetaan vaan olla molemmat melko itsepäisiä sille päälle sattuessamme. :D
Kaverit/ystävät = parhautta.
1 kommentti:
Lähetä kommentti