tiistaina, huhtikuuta 15, 2008

Virhe

Tässä vaiheessa en todellakaan olisi kaivannut mitään epäselvää, humalaista säätöä työkaverin kanssa.
Lähettänyt klo

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

voi hyvä ihme! sulle sitä sitten sattuu ja tapahtuu...
Onkohan vähän vaikeaa tietää mitä tahtoo...

15/4/08 15:23
Anonyymi kirjoitti...

Täytyy sanoa, että miksi VASTA nyt löysin tänne? Luin eilen kirjoitukset sinne aikaan ennen joulua asti.

Ei voi muuta sanoa, kuin että tiedän tunteen. Tosin siitä naisen näkökulmasta.

Tapasin ulkomailla ollessani omanoloisen miehen, juttu tiivistyi ja johti siihen, että petin Suomessa ollutta kumppaniani.

Ulkomainen mies oli monessa suhteessa kuin sinä: herrasmies ja aidosti rakastunut, mutta hyväksyi tilanteeni. Palasin aikanaan kotiin ja suhteeseen, joka ei minua täysin tyydyttänyt. Edelleen pidämme yhteyttä ja minusta lyhyt suhteemme oli aitoa ja todellista -ei vain hetken pakoa toisesta suhteestani.

Kuitenkin päätin valita suomalaisen miehen, johon olen hyvin sitoutunut. Ajattelen, että meitä kaikkia varten on olemassa useampia ihmisiä, jotka sopivat meille vähän eri tavoilla. Tällä tapaa pidän häntä siellä jossakin yhä mahdollisuutena, koska koskaan ei tiedä mihin elämä kääntyy.

Nyt elämäni on täällä ja elän hyvin läsnä tässä hetkessä. Olen onnellinen suhteessani, mutta en kadu sitä mitä koin toisen kanssa. Se kokemus tuottaa yhä valoa sisälläni.

15/4/08 17:26
Takaisin Kallioon kirjoitti...

m: Itseasiassa seksi itselleni on varsin hyvä - joskin vittumainen - tapa selvittää omia tunteitani. Jos en tiedä, mitä tarkalleen ottaen tunnen sisälläni niin viimeistään seksin jälkeinen olotila paljastaa todelliset tuntemukset.

Tällä kertaa ne varsin ilkkuvasti kertoivat, että turha sitä on teeskennellä haluavansa jotain muuta kuin sitä yhtä tiettyä.

anonyymi: Et arvaakaan kuinka hyvältä tuo kommenttisi tuntuu.

16/4/08 00:13
Anonyymi kirjoitti...

Voisin yhtyä tuohon edellisen anonyymin kokemukseen, myöskin naisnäkökulmasta, hieman erilaisilla asetuksilla, mutta myöskin kahden maan ja pettämisen ja hullaannuttavan rakastamisen tunnetta. Ja valitsin sen tutun ja turvallisen ja ajattelin, että kyllä ne pikku viat ja puutteet mitä minä itse kumppanistani kaipaisin korvaantuu jollain muulla. mutta mutta. 20 vuoden yhdessä olon jälkeen olen vihdoin tajunnut, etten voi elää ilman näitä pieniä puutteita, eikä asia siitä mihinkään muutu. Kaduttaa suunnattomasti, että on tullut tyydyttyä sellaiseen minkä on jo alusta asti tietänyt olevan itselleni ei niin sopiva kumppani. ja on vain itse kuvitellut että kyllä se näinkin menee ja eihän tässä nyt niin huonosti kuitenkaan asiat ole. No kaikella on aikansa ja määränsä, parempi kai tämäkin on tajuta nyt kuin ei milloinkaan ja kukas sen sanoo että milloin olisi liian myöhäistä.

Kaikea hyvää blogin kirjoittajalle, sinulla on mainiot jutut!

Elämä on ihanaa!

16/4/08 18:00
Anonyymi kirjoitti...

Auts sanoo se edellinen anonyymi vielä. Pahin painajainen on, että menneet jäävät kaivertamaan vielä monen vuoden jälkeen.

Jos elämä menisikin paremmin jos tekisin toisenlaisen valinnan? Ainakin se menisi eri tavalla.

Jos nyt tästä lähden takaisin ei ole paluuta. Puolen vuoden päästä olisi odotettavissa taukoa työrupeamassa puolin ja toisin. Ehkä olisi vielä mahdollisuus?

Hän teki vaikutuksen avoimuudellaan ja herkkyydellään minua kohtaan (kuten myös Takaisin kallioon), mutta etenkin sillä että oli niin täysillä mukana. Tukea saan toki nykyiseltä kumppaniltakin, mutta hän ei ole samalla tavalla täysillä minun.

Ajatus kiehtoo, koska etsin suhteesta todellista kumppanuutta ja yhteenkuuluvuutta ennen mitään muuta.

Sanoin, että olen tehnyt päätökseni. Hän sanoi, että on tehnyt päätöksensä toistaiseksi. Ihailtavaa luovuttamattomuutta.

Pahinta on jäädä parisuhteessa yksinäiseksi ja osaksi siksi turvallinen vaihtoehto voittaa riskin. Jos jotkut lainalaisuudet ohjaavatkin pitemmissä suhteissa aina kääntymään selät vastakkain?

17/4/08 12:18
Amaaria kirjoitti...

Edelliselle: selät vastakkainhan on hyvä juttu! Olla toisen tukena ja kanssa, ja nähdä kuitenkin koko maailma. Jos ollaan naamakkain, näkee helposti vain sen toisen ja muu tausta hämärtyy.

Itselläni on ehkä sitten erilainen toive parisuhteesta. Sellainen, että olisi se kumppanuus ja jakaminen, mutta myös itsenäisyys ja itseyden tunne - että saisi olla olemassa itseäkin varten ja kaikkea muuta maailmassa eteen tulevaa varten, ei vain toista täydentämässä.

Koska jos hakee kumppania omien tarpeiden täyttäjäksi, silloinhan itse täytyy olla valmis asettumaan samaan tarpeiden täyttäjän rooliin. Ja siinä sitä ollaan sylikkäin ja naamakkain, tiukassa kuristusotteessa. ;) Tarpeiden täyttäminen, ainakin siinä laajuudessa kuin ihmisillä niitä yleensä on, on mahdotonta, mikä puolestaan johtaa pettymyksiin, väistämättä.

En hae ideaalikumppania, vaan matkaseuraa elämääni - alkuvaiheen rakastuminen lienee tarpeellista siinä mielessä, että kun on aluksi oltu tarpeeksi sylikkäin ja symbioosissa, voi sitten turvallisesti kääntää selän ja seikkailla yhdessä mutta omiin suuntiin katsoen.

17/4/08 13:18
Anonyymi kirjoitti...

Edellinen edelleen:

Totta, ihanteellinen parisuhde on juuri tuota: kumppanuutta ja itsenäisyyttä.

Ehkä en ole siihen vielä kypsä, tarvitsen tiiviimpää läsnäoloa ja kaipaan tästäkin blogista huokuvaa huumaa.

Tai sitten toiset vain tarvitsevat enemmän läheisyyttä kuin toiset. Sen kestää että ajatukset ja tiet eroavat, mutta sitä on hankalampi kestää jos niitä ei jaeta edes keskustelussa tai yhteisiä suunnitelmia ei tehdä.

Molemmilla on omat haasteensa: minulla ehkä oman tien löytäminen, hänellä sen oman tiensä jakaminen.

Jos hän on vain tarpeentyydyttäjäni olemalla läsnä minulle, olen minäkin tavallaan vain tarpeentyydyttäjä, koska minulta odotetaan suhteessa vain tietyillä elämänalueilla läsnäoloa. Itse mieluummin jakaisin ajatukseni kokonaisuudessaan jonkun kanssa, en vain niitä jotka "kuuluvat" parisuhteeseen..

17/4/08 13:48

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)